Yleistä

Esityksessä on kyse pakkokeinolain (806/2011), esitutkintalain (805/2011) ja eräiden niihin liittyvien lakien muuttamisesta. Esityksestä ilmi käyvin tavoin pakkokeinolainsäädäntöä koskevien muutosten tarkoituksena on ensinnäkin selventää pakkokeinolain ja muun pakkokeinoasioita sääntelevän lainsäädännön sellaisia säännöksiä, jotka ovat käytännössä osoittautuneet epäselviksi tai tulkinnanvaraisiksi. Tarkoituksena on myös tehostaa pakkokeinoasioiden käsittelyä siltä osin kuin tämä voidaan tehdä vaarantamatta käsittelyn kannalta olennaisia perusoikeusintressejä. Lisäksi ehdotetaan tehtäväksi useita pakkokeinon kohteena olevan henkilön perusoikeussuojaa vahvistavia muutoksia, jotka perustuvat voimassa olevasta sääntelystä erityisesti laillisuusvalvonta- ja oikeuskäytännössä esiin nousseisiin seikkoihin. 

Eräitä keskeisiä esityksen ehdotuksia ovat muun muassa kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamista koskevan sääntelyn uudistaminen sekä matkustuskieltoa koskevan sääntelyn tarkentaminen. 

Salaisten pakkokeinojen osalta ehdotetaan muun ohessa, että telekuuntelua saa jatkossa käyttää nykyistä useamman rikoksen selvittämisessä, kun törkeä pahoinpitely, törkeä tietoliikenteen häirintä ja törkeä tietojärjestelmän häirintä ja törkeä ampuma-aserikos lisätään telekuuntelun käyttöedellytyksiä koskeviksi perusterikoksiksi. Lupaa telekuuntelulle tai -valvonnalle ei enää jatkossa lähtökohtaisesti rajoiteta vain tiettyihin luvan hakemisen hetkellä tiedossa oleviin teleosoitteisiin tai telepäätelaitteisiin. Muutamien muidenkin salaisten pakkokeinojen osalta ehdotetaan muutoksia pakkokeinojen käytön edellytyksiin. Lisäksi ehdotetaan ylimääräisen tiedon käytön mahdollistamista nykyistä useammin sekä turhan ylimääräisen tiedon hävittämisen mahdollistamista nykyistä aikaisemmin.  

Esitutkintalain osalta ehdotetaan ensinnäkin laajennettavaksi esitutkintalain mukaisen edunvalvojan määräämisen mahdollisuutta muihinkin alle 18-vuotiaisiin kuin asianosaisiin. Myös mahdollisuutta käyttää esitutkinnassa videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen tallennettua kuulustelua todisteena oikeudenkäynnissä laajennetaan. Lisäksi esitutkintalakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että niin sanottujen putkakuolemien esitutkinnassa syyttäjä toimii aina tutkinnanjohtajana, kun epäillään poliisin palveluksessa olevan henkilön syyllistyneen rikokseen.  

Syyttäjän vaitiolo-oikeutta laajennetaan esityksen mukaan siten, että jatkossa kaikilla syyttäjillä on vastaava vaitiolo-oikeus kuin tutkinnanjohtajana toimivilla syyttäjillä sekä syyttäjillä heidän vahvistaessaan eurooppalaisen tutkintamääräyksen. Vaitiolo-oikeuden piiriin kuuluvat tiedot koskevat luottamuksellisesti tietoja antaneen henkilön henkilöllisyyttä sekä taktisia ja teknisiä menetelmiä. 

Esitys sisältää myös lukuisia muita tarkistusehdotuksia lainsäädäntöön. 

Pakkokeinolaki (806/2011) ja esitutkintalaki (805/2011) tulivat voimaan vuoden 2014 alussa. Lait on pääosin valmisteltu vuosina 2007—2010 (oikeusministeriön komiteanmietintö 2009:2 ja HE 222/2010 vp). Nyt käsiteltävä hallituksen esitys perustuu pakkokeinolainsäädännön osalta oikeusministeriön 10.7.2020 asettaman työryhmän mietintöön (OMML 2022:1), jonka tehtävänä oli tarkastella pakkokeinolain muutostarpeita. Esitutkintalain ja muuta rikosprosessilainsäädäntöä koskevien muutosten osalta esitys perustuu oikeusministeriön 27.5.2020 asettaman rikosprosessin tehostamista koskevan työryhmän mietintöön (OMML 2022:14). 

Lakivaliokunta pitää asianmukaisena, että pakkokeinolain, esitutkintalain ja niihin liittyvien lakien toimivuutta on arvioitu ja esitetty tarvittavia tarkistuksia. Valiokunta toteaa, että nyt käsiteltävä hallituksen esitys on lähtökohtaisesti huolellisesti ja perusteellisesti valmisteltu. Hallituksen esityksen ja saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena ja puoltaa siihen sisältyviä lakiehdotuksia jäljempänä selostetuin huomioin ja muutosehdotuksin. 

Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että poliisilain muuttamista koskevasta hallituksen esityksestä (HE 275/2022 vp, s. 3) ilmi käyvin tavoin myös voimassa oleva poliisilaki (872/2011) on tullut voimaan 1.1.2014 samaan aikaan esitutkintalain ja pakkokeinolain kanssa ja mainitut lait on aikanaan valmisteltu samassa esitutkinta- ja pakkokeinokomiteassa. Lakivaliokunta onkin poliisilain muuttamista koskevasta hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa (LaVL 32/2022 vp) kiinnittänyt huomioita poliisilain ja pakkokeinolain sääntelyä koskevaan liityntään ja esittänyt hallintovaliokunnalle, että hallintovaliokunta huomioi poliisilakia koskevan esityksen (HE 275/2022 vp) ja erityisesti sen salaisia tiedonhankintakeinoja koskevan 5 luvun sääntelyn osalta tavoitteen siitä, että mainittu sääntely perustuu jatkossakin pakkokeinolain 10 luvun sääntelyyn. 

Hallintovaliokunta on antanut nyt käsiteltävästä esityksestä lausunnon (HaVL 37/2022 vp). Hallintovaliokunta pitää etenkin pakkokeinosäännöksiä selkeyttäviä ja prosessia tehostavia muutoksia kannatettavina valiokunnan lausunnossaan esittämin huomioin. Myös perustuslakivaliokunta on antanut esityksestä lausunnon (PeVL 98/2022 vp). Perustuslakivaliokunnan huomioita käsitellään jäljempänä yksittäisten kysymysten yhteydessä. 

Lakivaliokunta kiinnittää seuraavassa huomiota eräisiin esityksen keskeisiin kysymyksiin. 

Kirjallinen pidättämispäätös

Esityksessä ehdotetaan pakokeinolain (1. lakiehdotus) pidättämisestä ilmoittamista koskevan 2 luvun 10 §:n tarkistamista siten, että pykälään lisätään uusi 3 momentti, jonka mukaan pidättämisestä on tehtävä kirjallinen päätös, jossa lyhyesti mainitaan tiedot rikoksesta, josta pidätettyä epäillään, ja pidättämisen peruste. Pidättämistä koskevasta päätöksestä on ilman aiheetonta viivytystä toimitettava jäljennös pidätetylle. 

Esityksen perusteluista (HE, s. 11) ilmenevin tavoin pidättämispäätöksen sisällöstä ei voimassa olevassa laissa ole sääntelyä. Pidättäminen on varsin voimakas pakkokeino, joka kohdistuu pidättämisen kohteena olevan henkilön vapauteen. Pidättämistä koskevaan päätökseen viitataan kuitenkin nykyisissä pakkokeinolain säännöksissä (2 luvun 10 ja 16 §). Pakkokeinolakiin jo nykyisellään sisältyy erillinen säännös myös vangitsemispäätöksestä. Näin ollen valiokunta katsoo olevan perusteltua, että myös pidättämistä koskevasta päätöksestä otetaan lakiin esityksessä ehdotetuin tavoin säännös, josta käy ilmi muun muassa se, mitä tietoja päätöksen tulee sisältää. 

Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa on noussut esiin kysymys pidättämispäätöksen sisällön laajuudesta. Myös hallintovaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (HaVL 37/2022 vp, s. 3) kiinnittänyt huomiota siihen, ettei pidättämistä koskevalta päätökseltä voida käytännössä edellyttää vastaavaa yksityiskohtaisuutta kuin vangitsemisvaatimukselta eivätkä sen perustelut voi olla yhtä laajat. Hallintovaliokunta toteaa lausunnossaan, että pidättämistä koskeva päätös tehdään usein melko aikaisessa vaiheessa esitutkintaa, mikä jo käytännössä rajoittaa päätökseen kirjattavien seikkojen laajuutta. Hallintovaliokunnan mukaan liian yksityiskohtaisten tietojen kirjaaminen pidättämispäätökseen voi haitata alkuvaiheessa olevaa esitutkintaa ja näin ollen rikoksen selvittämistä. Hallintovaliokunta esittää lausunnossaan lakivaliokunnan harkittavaksi, tulisiko pykälä edellä mainituista syistä säilyttää nykyisellään. 

Lakivaliokunta pitää edellä selostettuja perustelujen laajuuteen liittyviä huomioita merkityksillisinä ja korostaa, ettei pidättämispäätökseen kirjattavilta tiedoilta voida edellyttää samanlaista yksityiskohtaisuutta kuin vangitsemispäätöksessä. Edellä todetuin tavoin pidättämistä koskeva päätös tehdään kuitenkin usein melko aikaisessa vaiheessa esitutkintaa, mikä jo käytännössä rajoittaa päätökseen kirjattavien seikkojen laajuutta. Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että ehdotettu 2 luvun 10 §:n 3 momentti vastaa muotoilultaan voimassa olevan pakkokeinolain 3 luvun 10 §:n säännöstä vangitsemispäätöksestä, jossa myös edellytetään nimenomaan lyhyesti ilmoitettavan tiedot epäillystä rikoksesta ja vangitsemisen peruste. Valiokunta kuitenkin korostaa, että ehdotetun säännöksen yksityiskohtaisten perustelujen mukaan (HE, s. 106) päätökseen sisältyvät tiedot tulee "lähtökohtaisesti" kirjata vastaavassa laajuudessa kuin vangitsemista koskevassa päätöksessä.  

Olennaista on huomioida sekä pidättämisen yleiset että erityiset edellytykset. Näin ollen eroavaisuudet vangitsemista koskevaa päätöstä tehtäessä käytettävissä oleviin tietoihin on siten esityksessä huomioitu. Hallintovaliokunnan lakivaliokunnan harkittavaksi esittämä ajatus siitä, pitäisikö pykälä säilyttää nykyisellään merkitsisi sitä, että pidättämistä koskevan päätöksen sisällöstä ei edelleenkään olisi lainkaan sääntelyä, vaikka pidättämistä koskevaan päätökseen viitataan muissa pakkokeinolain säännöksissä. Ehdotettua säännöstä voidaan myös hallintovaliokunnankin lausunnossa todetuin tavoin (HaVL 37/2022 vp, s. 3) pitää pidätetyn oikeusturvan kannalta perusteltuna. Myös valtaosa valiokunnan kuulemista asiantuntijoista on pitänyt ehdotettua säännöstä varsin perusteltuna. Edellä selostetun ja saamansa selvityksen valossa lakivaliokunta pitää ehdotettua 1. lakiehdotuksen 2 luvun 10 §:n 3 momentin säännöstä asianmukaisena. 

Yhteydenpidon rajoittaminen

Esityksessä ehdotetaan tarkistettavaksi yhteydenpidon rajoittamista koskevan pakkokeinolain 4 luvun sääntelyä (1. lakiehdotus, 4 luku). Yhteydenpidon rajoittamisen edellytyksiä koskevan 4 luvun 1 §:ää ehdotetaan muutettavaksi ensinnäkin siten, että yhteydenpidon rajoittamisen edellytykset ja sen kattama henkilöryhmä samoin kuin yhteydenpidon rajoittamisen edellytyksenä aina oleva välttämättömyysvaatimus jatkossa käy kokonaisuudessaan ilmi yhdestä pykälästä. Luvun 2 § puolestaan koskee yhteydenpitorajoituksen sisältöä ja yhteydenpidon valvontaa. Muilta osin luvun rakenne säilyy entisellään. 

Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi rajaus siitä, että momentin mukainen kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin yhteydenpidon rajoitus voi kohdistua vain tiettyyn muuhun henkilöön. Lisäyksen johdosta nämä henkilöt tulee nimetä. Valiokunnalla ei ole huomauttamista 1 momentin osalta. 

Pykälän 2 momentti koskee tilannetta, jossa yhteydenpitoa voidaan rajoittaa nimeämättä henkilöitä, joihin yhteydenpitoa rajoitetaan. Näin voidaan menetellä erityisen painavista syistä. Yhteydenpitoa voidaan näissä tilanteissa rajoittaa yleisesti muiden vapautensa menettäneiden ja muiden henkilöiden kanssa. Momentissa tarkoitettu yhteydenpitorajoitus on esityksen mukaan voimassa enintään 60 päivän ajan vapaudenmenetyksen alkamisesta. Tuomioistuin voi kuitenkin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen viimeistään viikkoa ennen määräajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää tätä aikaa enintään 30 päivällä kerrallaan. 

Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa on esitetty erisuuntaisia näkemyksiä siitä, tuleeko 2 momentissa tarkoitetun henkilöitä nimeämättä tapahtuvan yhteydenpitorajoituksen edellytyksenä olla esityksessä ehdotetuin tavoin erityisen painava syy vai tulisiko edellytyksen olla ehdotettua matalampi. Samoin asiantuntijakuulemisessa on esitetty erisuuntaisia näkemyksiä 2 momentissa tarkoitetun yhteydenpitorajoituksen 60 päivän aikarajasta. Osa asiantuntijoista on katsonut, että aikarajan tulisi olla pidempi, esimerkiksi 120 päivää, ja toisaalta on esitetty arvioitavaksi, että aikaraja olisi lyhyempi, esimerkiksi 30 päivää.  

Yhteydenpitorajoitukseen liittyviä seikkoja on käsitelty esityksessä perusteellisesti (HE, s. 14—16, 145—146). 

Hallintovaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (HaVL 37/2022 vp, s. 3—4) pitänyt välttämättömänä, että yhteydenpitoa voidaan jatkossakin nykyiseen tapaan rajoittaa myös nimeämättä henkilöitä, joihin yhteydenpitoa rajoitetaan. Hallintovaliokunta on kiinnittänyt huomioita myös henkilöä nimeämättä tapahtuvan yhteydenpitorajoituksen edellytykseen eikä pidä perusteltuna, että kynnys yleisten yhteydenpitorajoitusten määräämiseen nousee merkittävästi nykyisestä. Hallintovaliokunta on kiinnittänyt huomiota myös edellä mainittuun 60 päivän aikarajaan todeten sitä pidetyn hallintovaliokunnan asiantuntijakuulemisessa melko lyhyenä. Edelleen valiokunta on todennut, että yhteydenpidon rajoittamisen sisällön ja keston arvioinnissa on syytä ottaa huomioon selvitettävänä olevan rikoksen vakavuus ja siihen liittyvä selvittämisintressi, esitutkinnan vaihe sekä mahdollinen liittyminen järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Valiokunta on kiinnittänyt lakivaliokunnan huomiota näihin näkökohtiin ja esittänyt lakivaliokunnan harkittavaksi, että yhteydenpidon rajoittamista koskeva sääntely säilytetään nykyisellään. 

Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 98/2022 vp, s. 3) katsonut, että yhteydenpidon rajoittaminen yleisesti muodostaa syvällekäyvän puuttumisen yksityiselämän suojaan. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin korostanut, että yhteydenpidon rajoittaminen yleisesti olisi esityksen perusteella mahdollista vain erityisen painavista syistä, ja katsonut osin tämän johdosta, että sääntely ei kokonaisuutena arvioiden muodostu ongelmalliseksi perustuslain 10 §:n kannalta. Perustuslakivaliokunta on tästä huolimatta edellyttänyt lakivaliokunnan arviovan sitä, voidaanko henkilöpiiri, johon pidettävää yhteyttä rajoitus koskee, määritellä ja voidaanko rajoituksen kestoa lyhentää ja sille säätää enimmäiskesto. 

Lakivaliokunta korostaa eduskunnan hallintovaliokunnan tätä koskevan huomion johdosta, että yhteydenpitoa voidaan esityksen johdosta jatkossakin rajoittaa myös nimeämättä henkilöitä, joihin yhteydenpitoa rajoitetaan.  

Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että yhteydenpidon rajoittamisen käyttöä ei voimassa olevassa laissa tai esityksessä yleisesti sidota selvitettävänä olevan rikoksen vakavuustasoon, joten yhteydenpidon rajoittamisen yleisiä käyttöedellytyksiä koskeva säännös ei vielä itsessään ilmennä suhteellisuusperiaatetta. Valiokunnan saamassa selvityksessä on tuotu esiin se, että yhteydenpidon rajoitus laajaan, nimeämättömään joukkoon henkilöitä sisältää varsin voimakkaan puuttumisen rajoituksen kohteena olevan henkilön perus- ja ihmisoikeuksiin (ks. myös KKO 2021:58). Käytännössä rajoitus voi tarkoittaa ympärivuorokautista yksin olemista. Myös perustuslakivaliokunta on edellä todetuin tavoin katsonut, että yleistä yhteydenpidon rajoittamista koskeva erityisen painavan syyn edellytys on perusteena sille, että sääntely ei muodostu ongelmalliseksi perustuslain 10 §:n kannalta. 

Edellä selostetun sekä valiokunnan saaman selvityksen valossa on valiokunnan näkemyksen mukaan perusteltua, että laaja yhteydenpidon rajoitus on mahdollista asettaa vain erityisen painavien syiden tätä edellyttäessä erotuksena tiettyihin, yksilöityihin henkilöihin kohdistettavasta yhteydenpidon rajoituksesta. 

Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että erityisen painavien syiden sisältöä on tarkasteltu perusteellisesti pykälän säännöskohtaisissa perusteluissa. Esityksen (HE, s. 107—108) mukaan tässä harkinnassa tulisi kiinnittää huomiota muun ohessa rikoksen vakavuuteen, kyseisen rikoskokonaisuuden erityispiirteisiin, tutkinnan vaiheeseen, nimeämisen mahdottomuuteen käytännössä sekä siihen, jos kyseisessä rikoskokonaisuudessa olisi erityisen painavia syitä olla saattamatta rikoksesta epäillyn tietoon muita asiaan liitettyjä henkilöitä. Lakivaliokunta siten arvioi, että hallintovaliokunnan esiin nostamat yhteydenpidon rajoittamisen sisällön ja keston arvioinnissa käytettävät kriteerit on jo huomioitu esityksessä. 

Rajoituksen 60 päivän määräajan osalta valiokunta viittaa esityksen perusteluissakin (HE, s. 16) todettuun seikkaan siitä, että tarpeen varsinkin nimeämättömään joukkoon kohdistuville yhteydenpidon rajoituksille voidaan arvioida olevan suurin tutkinnan alkuvaiheessa. Perus- ja ihmisoikeuksien rajoituksia koskevan sääntelyn on toisaalta oltava täsmällistä ja tarkkarajaista, mikä puoltaa ehdotettua ratkaisua säätää nimeämättömään joukkoon kohdistuville yhteydenpitorajoituksille lain tasolla tarkka määräaika, jonka jälkeen rajoitusta voidaan tarvittaessa jatkaa 30 päivää kerrallaan asian uudelleen tarkasteluun perustuen. 

Lakivaliokunnan asiantuntijakuulemisessa on esitetty sekä kannanottoja sen puolesta, että määräaikaa tulisi pidentää tai siitä tulisi luopua kokonaan että näkemys siitä, että määräajan lyhentämistä voisi olla perusteltua harkita. Lisäksi lausunnonantajien valtaosan voidaan arvioida hyväksyvän ehdotetun määräajan. 

Myös eduskunnan hallintovaliokunnan ja perustuslakivaliokunnan esitystä koskevissa lausunnoissa asiasta on esitetty edellä todetuin tavoin erisuuntaisia näkemyksiä. Hallintovaliokunta on edellä todetun mukaisesti pitänyt välttämättömänä, että yhteydenpitoa voidaan jatkossakin nykyiseen tapaan rajoittaa myös nimeämättä henkilöitä, joihin yhteydenpitoa rajoitetaan. Perustuslakivaliokunta taas on edellyttänyt lakivaliokunnan arviota ensinnäkin siitä, voidaanko henkilöpiiri, johon pidettävää yhteyttä rajoitus koskee, määritellä. Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan hallintovaliokunnan edellyttämä, myös nykyisen kaltaiset laajat yhteydenpitorajoitukset mahdollistava sääntelymalli on ristiriidassa perustuslakivaliokunnan toivoman henkilöpiirin määrittelyyn perustuvan sääntelymallin kanssa. Lakivaliokunta korostaa, että hallintovaliokunnan lisäksi lukuisat asiasta lausuneet asiantuntijatahot ovat pitäneet välttämättömänä mahdollisuutta määrätä yhteydenpitorajoituksia myös nimeämättä henkilöitä, joihin yhteydenpitoa rajoitetaan. Vastaavasti hallintovaliokunnan kannan ja saatujen asiantuntijalausuntojen perusteella nimeämättömiin henkilöihin kohdistuvan yhteydenpitorajoituksen määräajan lyhentämiselle tai enimmäiskestolle on voimakasta vastustusta. Useammat asiasta lausuneet tahot ovat pikemminkin katsoneet, että määräaikaa ei tulisi lainkaan olla tai että sen tulisi olla merkittävästi pidempi. Lakivaliokunta katsoo, että esityksessä ehdotettua ratkaisua voidaan edellä sanotun johdosta pitää tässä suhteessa tasapainoisena ja oikeasuhtaisena ratkaisuna myös ottaen huomioon perustuslakivaliokunnan asiasta lausuma. 

Hallituksen esityksessä esitetyn ja saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta katsoo, että esityksen 1. lakiehdotuksen 4 luvun 1 §:n 2 momentissa ehdotetut ratkaisut nimeämättömään joukkoon kohdistuvan yhteydenpidon rajoituksen ja sen määräajan osalta ovat kokonaisuutena arvioiden asianmukaiset ja perustellut. Ehdotettu sääntely on tältä osin tasapainoinen huomioiden toisaalta yhteydenpidon rajoitusten määräämisen taustalla olevat käytännön tarpeet ja toisaalta varsin voimakkaan puuttumisen rajoituksen kohteena olevan henkilön perusoikeuksiin. 

Esityksen sisältämän 1. lakiehdotuksen 4 luvun 2 § koskee yhteydenpidon rajoituksen sisältöä. Perustuslakivaliokunta kiinnittää esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 98/2022 vp, s. 2—3) huomiota pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n sääntelyyn, jonka mukaan yhteydenpidon rajoittaminen kattaa lähtökohtaisesti kirjeenvaihdon, puhelimen käytön, tapaamiset ja muun yhteydenpidon tai yhdessäolon. Tuomioistuin voi määrätä, että yhteydenpito sallitaan yhdellä tai useammalla yhteydenpitotavalla. Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan perusoikeuksien rajoittamisen välttämättömyyden ja oikeasuhtaisuuden kannalta perustellumpaa olisi, ettei lähtökohtana olisi kaikkien yhteydenpitotapojen kuuluminen rajoituksen piiriin, vaan yhteydenpitorajoitusta koskevassa päätöksessä mainittaisiin erikseen, mitä yhteydenpitotapoja rajoitus koskee. 

Lakivaliokunta toteaa, että esityksessä on ehdotettu tuomioistuimelle mahdollisuutta sallia yhteydenpito rajoituksesta huolimatta yhdellä tai useammalla yhteydenpitotavoista siksi, että yhteydenpitoon kohdistetut rajoitukset varmasti rajoittuisivat vain täysin välttämättömiin. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan oletettavana ei kuitenkaan voida pitää, että tällaista kovinkaan usein pidettäisiin mahdollisena, jos yhteydenpidon rajoittaminen ylipäätään katsottaisiin välttämättömäksi. Voidaan arvioida, että yhteydenpidon valvonta sillä tavalla, että yhteydenpito ei sisällä mitään riskiä myös tutkintaa haittavan tiedon välittymisestä, on haasteellista. Siksi voidaan arvioida, että yhteydenpidon rajoittamisen ollessa välttämätöntä päädyttäisiin käytännössä tyypillisesti siihen, että yhteydenpito kiellettäisiin kaikilla tavoilla.  

Lakivaliokunta pitää tämän johdosta perustuslakivaliokunnan esitystä koskevassa lausunnossa sanotusta huolimatta perusteltuna esityksen lähtökohtaa, jonka mukaan tilanteissa, joissa yhteydenpidon rajoittamista pidetään välttämättömänä, rajoitetaan sitä lähtökohtaisesti kaikilla yhteydenpitotavoilla. Perustuslakivaliokunnan ehdottama sääntelymalli voisi häivyttää tätä pääsääntöä ja vaarantaa sen esityksen keskeisen tavoitteen, että yhteydenpitorajoituksen sisällöstä säädetään tarkkarajaisesti lain tasolla. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa esitettyjen välttämättömyyttä ja oikeasuhtaisuutta koskevien näkökantojen vuoksi esityksessä on kuitenkin jätetty tuomioistuimelle mahdollisuus sallia yhteydenpito rajoituksesta huolimatta yhdellä tai useammalla yhteydenpitotavoista, jos tämä olisi yksittäistapauksessa mahdollista ja perusteltua. Olennaista on se, että rajoituksen kokonaiskesto on samanaikaisesti pyrittävä pitämään mahdollisimman lyhyenä. 

Esityksen sisältämän 1. lakiehdotuksen 4 luvun 2 §:n 3 momentin mukaan kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin yhteydenpidon valvonnassa noudatetaan tutkintavankeuslain (768/2005) 8 ja 9 luvun sekä poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006, putkalaki) 6 ja 7 luvun säännöksiä kirjeenvaihdon, puhelujen, sähköisen yhteydenpidon ja tapaamisten valvonnasta. 

Esityksen perusteluissa todetuin tavoin (HE, s. 17) nykyisin vastuu yhteydenpitorajoitusten kohteena olevien valvonnasta on säilytyspaikan viranomaisella. Rikosseuraamuslaitoksesta annetun lain (221/2022) 2 §:n mukaisesti tutkintavankeuden toimeenpano on Rikosseuraamuslaitoksen tehtävä. Esityksen perustelujen mukaan myös tutkintavangin yhteydenpidon valvonnan voidaan katsoa olevan tutkintavankeuden toimeenpanoa. Poikkeuksena tästä ovat tilanteet, joissa tutkintavanki on poliisin säilytettävänä. Tältä osin merkityksellinen on erityisesti poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annettu laki (putkalaki), jota sovelletaan myös pidätettyjen ja kiinni otettujen kohteluun. Esityksessä ei ehdoteta muutoksia tähän peruslähtökohtaan. 

Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa on noussut esiin kysymys siitä, tulisiko yhteydenpitorajoitusten valvonta olla joiltakin osin ja laajemmin esitutkintaviranomaisten tehtävä. Myös hallintovaliokunta on kiinnittänyt edellä todettuun huomiota esityksestä antamassaan lausunnossa (ks. HaVL 37/2022 vp, s. 5). Hallintovaliokunta on katsonut, että esitutkintaviranomaisella tulee olla mahdollisuus valvoa tutkintavangin yhteydenpidon rajoituksia silloin, kun se on esitutkinnan turvaamisen kannalta välttämätöntä. Valiokunta on pitänyt tarpeellisena, että tähän liittyvien lainsäädännön muutostarpeiden selvittäminen käynnistetään mahdollisimman pian, mutta katsonut, että muutostarpeet on syytä arvioida huolellisesti eikä muutoksia ole tämän vuoksi tarkoituksenmukaista toteuttaa tässä yhteydessä. Hallintovaliokunta on muun ohessa huomioinut, että valvonnan tehostamiseen liittyy esimerkiksi merkittäviä resurssitarpeita. 

Lakivaliokunta kiinnittää tältä osin huomiota esityksen perusteluissa (HE, s. 17) lausuttuun, jonka mukaan arvioitaessa sitä, mikä on oikea taho valvomaan vapautensa menettäneen yhteydenpitoa, merkitystä tulee antaa säilytys- ja tutkintavastuun erottelulle. Perusteltuna voidaan pitää, että vastuu vapautensa menettäneiden säilyttämisestä ja epäillyn rikoksen tutkinnasta on lähtökohtaisesti eri tahoilla, jotta vältetään riski siitä, että säilyttämisolosuhteet ja vapautensa menettäneen kohtelu ovat riippuvaisia tutkinnan etenemisestä ja vapautensa menettäneen suhtautumisesta tutkintaan. Perusteltuna onkin pidetty entisestään vahvistaa säilytys- ja tutkintavastuun erottelua (esim. EOAK/2523/2021 s. 3; EOAK/3622/2019 s. 6; luonnos hallituksen esitykseksi eduskunnalle laiksi poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi 29.3.2021, SM014:00/2015).  

Lisäksi huomioon tulee ottaa resurssikysymykset. Voimassa olevat tutkintavankeuslain säännökset yhteydenpidon valvonnasta käyvät ilmi lain 8 ja 9 luvusta. Jos luvuissa tarkoitettua valvontaa haluttaisiin siirtää laajemmin esimerkiksi poliisille, tulisi tähän varata riittävät resurssit. On syytä korostaa, että valvonnan voidaan arvioida tapahtuvan tehokkaimmin siellä, missä valvottavaa henkilöä muutenkin säilytetään. Esityksessä katsotaan (HE, s.17), että tutkintavastuussa olevat voivat antaa valvontavastuussa oleville riittävät tiedot yhteydenpitoa koskevien rajoitusten valvonnan kannalta tarpeellisista seikoista. Vastaavanlaista tiedonkulkua edellytetään nykyisellään myös esimerkiksi vankeusaikaisen rikollisuuden ehkäisemisessä. 

Esitystä ja saamaansa selvitystä arvioituaan lakivaliokunta katsoo, että esityksessä omaksuttu yhteydenpidon rajoitusten valvonnan malli on tässä yhteydessä perusteltu. Yhteydenpidon rajoitusta koskevan sääntelyn toimivuutta on kuitenkin syytä seurata ja pohtia mahdollisia täydennystarpeita sen jälkeen, kun sääntelyn toimivuudesta on saatu käytännön kokemuksia. Hallintovaliokunnan lausunnossa (HaVL 37/2022 vp, s. 5) todettuun viitaten lakivaliokunta katsookin, että mahdolliset yhteydenpidon rajoittamisen valvontaan liittyvät lainsäädännön muutostarpeet on syytä selvittää ja arvioida sekä tuoda tarvittaessa asiaa koskevat lainmuutokset eduskunnan käsiteltäviksi mahdollisimman pian. Valiokunta ehdottaa asiasta lausuman hyväksymistä (Valiokunnan lausumaehdotus 1).  

Telekuuntelusta ja televalvonnasta päättäminen

Eräs hallituksen esityksen sisältämistä keskeisistä muutoksista liittyy telekuukuuntelua ja televalvontaa koskevan päätöksentekomenettelyn muuttamiseen (1. lakiehdotus 10 luku 5 ja 9 §). Esityksessä ehdotetaan, että telekuuntelu- tai televalvontalupaa ei enää jatkossa haeta ja määrätä teleosoite- tai telepäätelaitekohtaisesti, vaan arvioitavana on, voidaanko telepakkokeinoja kohdistaa mihin tahansa tietyn epäillyn käytössä olevaan osoitteeseen tai laitteeseen. Epäillyn käyttämien teleosoitteiden ja -päätelaitteiden yksilöintitietojen selvittäminen jää esityksen mukaan pidättämiseen oikeutetun virkamiehen virkavastuulla selvitettäväksi asiaksi. Tämän on tehtävä toimenpiteen kohteena olevista teleosoitteista tai telepäätelaitteista erillinen päätös, jossa on nimenomaisesti perusteltava syyt toimenpiteen kohteena olevien teleosoitteiden tai telepäätelaitteiden valitsemiselle. Lisäksi epäillylle telekuuntelusta tai televalvonnasta jälkikäteen tehtävässä ilmoituksessa on yksilöitävä toimenpiteen kohteena olleet teleosoitteet ja telepäätelaitteet. 

Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 98/2022 vp, s. 3—4) arvioinut ehdotettua päätöksentekomenettelyn muuttamista. Perustuslakivaliokunnan mielestä lakivaliokunnan tulisi harkita sääntelyn muuttamista luottamuksellisen viestin salaisuuden suojan paremmin huomioon ottavaksi. 

Ehdotetun päätöksentekomenettelyn muutoksen osalta lakivaliokunta kiinnittää huomiota esityksen nykytilaa ja sen arviointia koskevaan jaksoon (HE, s. 42), jossa todetaan erilaisten telepäätelaitteiden määrän kasvavan jatkuvasti. Telepakkokeinojen kohteena olevien liittymien määrät ovatkin kasvaneet vuositasolla selvästi enemmän kuin telepakkokeinojen kohteena olevien henkilöiden lukumäärät. Tämän johdosta kasvaa nykysääntelyn johdosta myös tarve tehdä samassa asiassa samaa epäiltyä koskevia useita peräkkäisiä telekuunteluvaatimuksia ja -päätöksiä. Jo nykyään laajoissa esitutkinnoissa telekuunteluhakemuksia voidaan joutua tekemään jopa viikoittain. Siten nykysääntelyn laite- ja liittymäkohtaisuus aiheuttaa samoissa asioissa useita peräkkäisiä telekuuntelulupien valmistelu- ja käsittelyprosesseja sekä esitutkintaviranomaisessa että tuomioistuimissa. 

Esityksen perusteluissa (HE, s. 42—43) tuodaan esiin, että telekuuntelua koskevan harkinnan osalta olennainen on telekuuntelun aiheuttama perusoikeusloukkaus, joka kohdistuu luottamuksellisen viestinnän suojaan. Esityksen perusteluissa ehdotettua uudistusta perustellaan sillä, että merkitystä tämän kannalta ei niinkään ole rikoksesta epäillyn käyttämien telepäätelaitteiden tai ‑liittymien taikka näihin kohdistuvien telekuuntelulupien lukumäärällä. Olennaisempaa tämän sijaan katsotaan olevan, voidaanko tietystä rikoksesta epäillyn luottamuksellisen viestinnän suojaa ylipäätään loukata hänen viestintäänsä kohdistettavalla telekuuntelulla. 

Esityksessä katsotaan (HE, s. 43), että edellä todetun vuoksi perusteltua on, että telekuuntelulupaa koskeva sääntely muutetaan teleosoite- tai telepäätelaitekohtaisuuden sijaan henkilösidonnaiseksi (ks. 1. lakiehdotus 10 luku 5 §). Tällöin luvassa ei luetella erikseen kaikkia niitä telepäätelaitteita tai -osoitteita, joita lupa koskee, vaan tuomioistuin myöntää luvan suorittaa telekuuntelua viesteihin, jotka ovat lähtöisin epäillyn hallussa olevasta tai hänen oletettavasti muuten käyttämästään teleosoitteesta tai telepäätelaitteesta taikka vastaanotettavina tällaiseen laitteeseen. Muutoksen johdosta esitutkintaviranomaisen ei tarvitse hakea erikseen yksittäisiä lupia kullekin epäillyn teleosoitteelle tai -laitteelle, jotka selviävät telekuunteluluvan myöntämisen jälkeen. Vastaavasti esityksessä katsotaan olevan perusteltua muuttaa myös televalvontaa koskeva sääntely henkilösidonnaiseksi (HE, s. 48, 1. lakiehdotus 10 luku 9 §). 

Edelleen esityksen perusteluissa tuodaan esiin (HE, s. 43), että jo nykyisellään on pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vastuulla selvittää henkilön käyttämät teleliittymät ja telepäätelaitteet. Liittymien ja laitteiden tiedot ilmoitetaan tuomioistuimelle telepakkokeinoa koskevassa hakemuksessa, ja tuomioistuin myöntää tai hylkää luvan kyseisiin tietoihin perustuen. Lisäksi uusien osoitteiden tai laitteiden lisäämisessä käytössä on pakkokeinolain 10 luvun 43 §:n 3 momentin mukainen menettely, jossa tuomioistuin saa tutkia ja ratkaista asian vaatimuksen tehneen tai hänen määräämänsä virkamiehen läsnä olematta, jos on kulunut vähemmän kuin kuukausi saman epäillyn samaa epäiltyä rikosta koskevan lupa-asian suullisesta käsittelystä. 

Epäillyn käyttämien teleosoitteiden ja -päätelaitteiden yksilöintitietojen selvittäminen jää nyt ehdotetussa uudistuksessa edelleen pidättämiseen oikeutetun virkamiehen virkavastuulla selvitettäväksi asiaksi. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa todettuun liittyen lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että samalla kuitenkin vahvennetaan perusteluvelvollisuutta siitä, että telekuuntelu kohdistuu vain toimenpiteen kannalta välttämättömiin telepäätelaitteisiin tai -osoitteisiin (ks. HE, s. 43). Tämä voidaan perustelujen mukaan varmistaa edellyttämällä, että pidättämiseen oikeutettu virkamies tekee asiasta erillisen päätöksen, jossa tulee perustella, miksi toimenpiteen kohteeksi on valittu juuri toimenpiteen kohteena olevat teleosoitteet tai telepäätelaitteet (1. lakiehdotuksen 10 luku, 5 § 4 mom. ja 9 § 5 mom.). Esitetyn voidaan arvioida parantavan luottamuksellisen viestinnän suojaa, kun toimenpiteiden kohteena olevat teleosoitteet- ja laitteet tulee nimenomaisesti perustella. Lisäksi on huomioitava, että päätös on pakkokeinolain 10 luvun 65 §:ssä tarkoitetun laillisuusvalvonnan piirissä. 

Edelleen perusteluvelvollisuutta ja jälkivalvontaa korostetaan edellyttämällä salaisen pakkokeinon käytöstä ilmoittamista koskevassa pakkokeinolain 10 luvun 60 §:ssä, että telekuuntelua ja televalvontaa koskevassa ilmoituksessa epäillylle on yksilöitävä toimenpiteen kohteena olleet teleosoitteet ja telepäätelaitteet. Sanotulla on saman pykälän 5 momentin johdosta merkitystä myös tuomioistuimen tiedonsaannille, koska epäillylle ilmoittamisesta on jatkossakin samalla kirjallisesti ilmoitettava luvan myöntäneelle tuomioistuimelle. Lisäksi olennainen on jatkossakin pakkokeinolain 10 luvun 58 §, joka sääntelee telekuuntelun keskeyttämistä tilanteissa, joissa telekuuntelu kohdistuu muuhun kuin luvan kohteena olevalta rikoksesta epäillyltä lähtöisin olevaan tai hänelle tarkoitettuun viestiin. Esityksen mukaisesti myös televalvonta lisätään kyseisen säännöksen piiriin. Myös tämän voidaan katsoa vahvistavan luottamuksellisen viestin suojaa. 

Hallituksen esitystä ja saamaansa selvitystä sekä perustuslakivaliokunnan asiasta esittämiä huomioita kokonaisuutena arvioituaan lakivaliokunta katsoo, että esityksessä omaksuttu ratkaisu telekuuntelun ja televalvonnan päätöksentekomenettelyn osalta on hyväksyttävissä. Valiokunta katsoo oman toimialansa näkökulmasta, että muutoksessa sovitetaan yhteen hyväksyttävällä tavalla käytännön toiminnan muuttuneet tarpeet sekä toisaalta luottamuksellisen viestinnän suoja. Vaikka asian voi olettaa olevan itsestään selvää ehdotetun sääntelyn soveltamisessa, lakivaliokunta korostaa, että 1. lakiehdotuksen 10 luvun 5 §:n 4 momentissa ja 9 §:n 5 momentissa tarkoitetuissa päätöksissä luontevaa on, että toimenpiteen kohteena olevia teleosoitteita tai telepäätelaitteita koskevassa päätöksessä viitataan siihen tuomioistuimen päätökseen, jolla on saatu lupa kyseiselle telepakkokeinolle. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa todettuun viitaten lakivaliokunta korostaa, että ehdotetun lainsäädännön johdosta on syytä tarkastella huolellisesti tästä mahdollisesti aiheutuvat muutostarpeet valtioneuvoston asetukseen esitutkinnasta, pakkokeinoista ja salaisesta tiedonhankinnasta (122/2014). 

Teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen

Esityksessä ehdotetaan muutoksia pakkokeinolain säännökseen, joka koskee teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkimista (1. lakiehdotuksen 10 luku 25 §). Esityksen mukaan pykälän 2 momentista poistetaan rajoitus siitä, että teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkimiseksi saadaan käyttää ainoastaan sellaista teknistä laitetta, jota voidaan käyttää pelkästään tähän tarkoitukseen. Toimintaan soveltuvan laitteen ominaisuuksia ei siten jatkossa rajata. Olennaista tämän sijaan on, että pykälän perusteella esitutkintaviranomainen voi muiden edellytysten täyttyessä jatkossakin hankkia teknisillä laitteilla vain teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietoja. 

Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 98/2022 vp, s. 4) kiinnittänyt huomiota siihen, että perustuslakivaliokunta on aikaisemmin nimenomaisesti edellyttänyt nyt poistettavaksi ehdotetun kaltaisen rajoituksen lisäämistä poliisilakiin edellytyksenä tavallisen lain säätämisjärjestyksen käyttämiselle (PeVL 11/2005 vp, s. 9). Hallituksen esityksessä viitataan perusteluna nyt ehdotetulle muutokselle muun muassa siihen, ettei sääntelyä enää voida pitää perusteltuna. Perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan, että ehdotetulle poistolle ei ole esitetty riittäviä perusteluja. Säännös tulee joko säilyttää tältä osin voimassa olevassa muodossaan tai muuten säädösperusteisesti huolehtia valvonnallisin ja teknisin keinoin siitä, että laitetta käytetään vain yksilöintitietojen hankkimiseen. Tällainen muutos on edellytyksenä 1. lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. 

Edellä todetun valossa lakivaliokunta ehdottaa jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa tarkemmin selostetuin tavoin, että 1. lakiehdotuksen 10 luvun 25 §:n 2 momenttiin ei tehdä esityksessä ehdotettua muutosta, jolla poistetaan rajoitus siitä, että teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkimiseksi saadaan käyttää ainoastaan sellaista teknistä laitetta, jota voidaan käyttää pelkästään tähän tarkoitukseen. 

Ylimääräisen tiedon käyttö

Ylimääräisellä tiedolla tarkoitetaan pakkokeinolaissa telekuuntelulla, televalvonnalla, tukiasematietojen hankkimisella ja teknisellä tarkkailulla saatua tietoa, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten lupa tai päätös on annettu. 

Esityksessä ehdotetaan muutoksia ylimääräisen tiedon käyttämistä koskevaan sääntelyyn (1. lakiehdotuksen 10 luku 56 §). Esityksessä ehdotetaan, että ylimääräisen tiedon käyttö mahdollistetaan tiettyjen uusien kahden vuoden enimmäisrangaistuksella rangaistavissa olevien rikosten selvittämisessä. Kyseiset rikokset ovat lahjuksen antaminen, lahjominen elinkeinotoiminnassa, lahjuksen ottaminen elinkeinotoiminnassa, lahjuksen ottaminen, virkasalaisuuden rikkominen, virka-aseman väärinkäyttäminen ja huumausainerikos. Ylimääräisen tiedon käyttämisen edellytykset säilyvät muuten ennallaan. Ylimääräistä tietoa saa ehdotuksen johdosta jatkossa näin ollen käyttää myös, jos ylimääräisen tiedon käyttämisellä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle ja kyse on jostakin mainitusta rikoksesta. 

Perustuslakivaliokunta on nyt käsiteltävästä esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 98/2022 vp, s. 5) aiempaan käytäntöönsä viitaten todennut, että sen mukaan estettä ei ole ollut sille, että ylimääräisen tiedon käyttöä koskevan säännöksen piiriin otetaan joitakin sellaisiakin yksittäisiä rikoksia, joiden enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta mutta jotka kuitenkin vakavuusasteeltaan rinnastuvat muihin ylimääräisen tiedon käyttämisen edellytyksenä oleviin rikoksiin ja jotka täyttävät perustuslain 10 §:ssä luottamuksellisen viestin salaisuuden rajoittamiselle asetetut vaatimukset (PeVL 32/2013 vp, s. 7/I). Perustuslakivaliokunta toteaa suhtautuneensa pidättyvästi ylimääräisen tiedon käytön sallimiseen sellaisten rikosten selvittämisessä, joista säädetty ankarin rangaistus on vähemmän kuin kolme vuotta vankeutta.  

Valiokunnan lausuntokäytännön valossa lievemmin rangaistavien rikosten ottaminen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n sääntelyn piiriin on siten poikkeuksellista. Perustuslakivaliokunta ei pidä nyt ehdotettuja laajennuksia sääntelyyn perustuslain 10 §:n kannalta asianmukaisina. Edelleen perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan, että se ei aikaisemmin ole pitänyt ongelmattomana sääntelyä, joka olisi merkinnyt ylimääräisen tiedon käytön mahdollistamista sellaisten rikosten selvittämisessä, joista käytännössä useimmiten seuraa vain sakkorangaistus (PeVL 32/2013 vp, s. 7/I). Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan lakivaliokunnan tulee vielä tätä taustaa vasten arvioida tarkasti pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momenttiin nyt ehdotettujen rikosten lisäämisen perusteltavuutta. 

Lakivaliokunta toteaa, että nyt käsiteltävän hallituksen esityksen perusteluissa on arvioitu nyt esityksessä pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momenttiin ehdotettujen kahden vuoden enimmäisrangaistuksella rangaistavien rikosten sisällyttämistä säännöksen piiriin (HE, s. 57—58).  

Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että perustuslakivaliokunta ei esitystä koskevassa lausunnossaan (PeVL 98/2022 vp, s. 4—5) ole tarkemmin eritellyt, mitä esitetyistä laajennuksista se pitää erityisesti ongelmallisena, tai esittänyt perusteluja tälle. 

Esityksen valiokuntakäsittelyssä on huomiota kiinnitetty erityisesti huumausainerikosta koskevaan lisäysehdotukseen ja sen perusteltavuuteen sekä tältä osin muun muassa siihen, että huumausainerikoksen tunnusmerkistön alaisten tekojen kirjo on melko laaja ja joissain tapauksissa kyse voi olla esimerkiksi melko pienimuotoisesta huumausaineen kasvattamisesta. Toisaalta huumausainerikoksen lisäämistä säännökseen on pidetty perusteltuna. Myös hallintovaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (HaVL 37/2022 vp, s. 2—3) pitänyt perusteltuna, että ylimääräistä tietoa voidaan esityksen mukaan käyttää nykyistä useamman rikoksen selvittämisessä (esim. huumausainerikos). 

Lakivaliokunta katsoo, että asian arvioinnissa huomiota on syytä kiinnittää myös siihen, että jo voimassa oleva perusterikoslista sisältää sinällään rikosnimikkeitä, joiden sisällä voi olla varsin monentasoisia tekoja ja myös paljon käytännössä sakolla rangaistavia tekomuotoja. 

Huumausainerikosten sisällyttämistä säännöksen piiriin on perusteltu hallituksen esityksen jaksossa 2. koskien nykytilaa ja sen arviointia (HE, s. 57). Esityksessä todetun lisäksi valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että voimassa olevaa sääntelyä valmisteltaessa ei perustuslakivaliokunnan mukaan ole ollut estettä sille, että säännöksen piiriin otetaan joitakin sellaisiakin yksittäisiä rikoksia, joiden enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta mutta jotka kuitenkin vakavuusasteeltaan rinnastuvat muihin momentissa tarkoitettuihin rikoksiin ja jotka täyttävät tuolloisessa perustuslain 10 §:n 3 momentissa asetetut vaatimukset siitä, että rikos vaarantaa yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta. Huumausainerikosten voidaan perustuslakivaliokunnan vakiintuneen lausuntokäytännön (HE 309/1993 vp, s. 54, PeVL 2/1996 vp, s. 2, PeVL 32/2013 vp, s. 3, PeVL 33/2013 vp, s. 3) mukaan katsoa kuuluvan tällaisten yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavien rikosten piiriin. Perustuslakivaliokunta ei ole tämän esityksen käsittelyn yhteydessä antamassaan lausunnossa antanut lakivaliokunnan käsityksen mukaan erityisesti syytä arvioida tätä peruslähtökohtaa toisin. 

Vertailtaessa huumausainerikosta vakavuudeltaan momentissa jo nykyisin mainittuihin rikosnimikkeisiin lakivaliokunta toteaa seuraavaa. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on voimassa olevaa lainsäädäntöä säädettäessä tehnyt samankaltaista vertailua esimerkiksi televalvonnan edellytyksiä koskevan pakkokeinolain 10 luvun 6 §:n osalta ja hyväksynyt siinä yhteydessä, että huumausainerikos sisällytetään yhdeksi televalvonnan mahdollistamista rikosnimikkeistä (HE 222/2010 vp, PeVL 66/2010 vp, s. 6—7). Esitutkintaviranomaiselle voidaan pakkokeinolain 10 luvun 6 §:n 2 momentin johdosta antaa lupa kohdistaa televalvontaa rikoksesta epäillyn hallussa olevaan tai hänen oletettavasti muuten käyttämäänsä teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, jos epäiltyä on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, tai lainkohdassa erikseen mainitusta rikoksesta, kuten huumausainerikoksesta. Televalvontaa ei sen sijaan säännöksen perusteella saada kohdistaa esimerkiksi perusmuotoiseen järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumiseen (rikoslain 17 luvun 1 a §), pahoinpitelyyn (rikoslain 21 luvun 5 §) tai vapaudenriistoon (rikoslain 25 luvun 1 §). Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin perusteella ylimääräistä tietoa kuitenkin saadaan käyttää myös, jos kyse on jostakin edellä mainitusta rikoksesta. 

Lakivaliokunnan saaman selvityksen mukaan voidaan arvioida, että ylimääräisen tiedon käyttämisen kannalta olennainen huumausainerikos toteutuu usein laajemman levitysketjun osana. Kysymys voi olla järjestäytyneen tai muuten ammattimaisen rikollisuuden toiminnasta. Näissä tapauksissa ylimääräistä tietoa voi tyypillisesti olla käytettävissä ja tällaisen tiedon käytöllä voidaan arvioida olevan merkitystä kokonaisuuden selvittämisen kannalta. Edellä todetun mukaisesti hallintovaliokunta on esitystä koskevassa lausunnossaan (HaVL 37/2022 vp, s. 2—3) pitänyt nimenomaisesti perusteltuna, että ylimääräistä tietoa voitaisiin käyttää huumausainerikoksen selvittämisessä.  

Edellä selostetun perusteella sekä saamaansa selvitystä kokonaisuutena arvioituaan lakivaliokunta katsoo, että huumausainerikoksen sisällyttäminen ylimääräisen tiedon käyttämisen mahdollistavaan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin listaan on hyväksyttävissä. 

Ylimääräisen tiedon käyttöä koskevaa sääntelyä ehdotetaan muutettavaksi myös niin, että tietoa saa käyttää tiettyjen lahjus- ja virkarikosten selvittämisessä. Muutosehdotusta on perusteltu esityksen nykytilaa ja sen arviointia koskevassa jaksossa (HE, s. 57—58). Lakivaliokunta korostaa lisäksi, että tältä osin on merkityksellistä, että osassa virkatoiminnasta on kysymys merkittävästä julkisen vallan välittömästi ihmisiin kohdistuvasta käytöstä. Tällaista vallankäyttöä voi sisältyä esimerkiksi tuomareiden, syyttäjien, poliisien ja vanginvartijoiden tehtäviin. Toisaalta vallankäyttöä sisältyy virkoihin, joissa osallistutaan yhteiskunnan varojen käyttöä koskevaan päätöksentekoon. Esimerkiksi Huoltovarmuuskeskus, jonka tehtävänä on Suomen huoltovarmuuden ylläpitämiseen ja kehittämiseen liittyvä suunnittelu ja operatiivinen toiminta, tekee yhteiskunnan turvallisuuden kannalta varsin merkittäviä hankintoja. Selvää on, että esimerkiksi tämänkaltaiseen toimintaan liittyvä korruptiivinen toiminta on varsin monin tavoin haitallista sekä yksittäisille kansalaisille että koko yhteiskunnalle. 

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan käytännössä korruptioepäilyjä on ilmennyt vireillä olevien törkeiden huumausainerikosten esitutkintojen yhteydessä (ks. myös HE, s. 58). Kyseisiin rikoksiin liittyy tavanomaisesti paljon rahaa, jolloin tekijöiden tarve vaikuttaa viranomaisten toimintaan on usein suuri. Heidän motiivinsa saada tietoa tutkinnassa paljastuneista seikoista on myös merkittävä. Näissä olosuhteissa syntyvää epäilyä esimerkiksi virkasalaisuuden rikkomisesta voidaan pitää hyvin vakavana. Tekijöiden kiinnostuksen kohteena voivat olla esimerkiksi salaisella tiedonhankinnalla saadut tiedot tai valtion turvallisuutta koskevat hyvin tärkeät seikat. Talousrikosten yhteydessä kyse voi olla esimerkiksi suuriin julkisiin hankintoihin liittyvistä tiedoista. 

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan on arvioitu, että Suomessa esiintyvä korruptio on suurelta osin piilorikollisuutta ja viranomaisten tietoon tulee vain osa korruptiivisista rikoksista (Valtioneuvoston periaatepäätös kansalliseksi korruptionvastaiseksi strategiaksi ja toimenpideohjelmaksi 2021—2023, Valtioneuvoston julkaisuja 2021:66, s. 8). 

Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa muiden esityksessä ehdotettujen rikosnimikkeiden lisäämiseen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin listaan onkin suhtauduttu huumausainerikoksen lisäämistä myönteisemmin. Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa on tuotu esiin muun muassa OECD:n vuoden 2017 Suomea koskevan maaraportin kritiikki ulkomaisten virkamiesten lahjontaa koskevista rikosasioista. Valiokunta yhtyy esityksessä todettuun näkemykseen (HE, s. 58) siitä, että korruptiorikokset ja ammatti- ja liiketoiminnan yhteydessä tapahtuvat virkarikokset, kuten esimerkiksi virka-aseman väärinkäyttäminen, vaikuttavat haitallisesti yhteiskuntamoraaliin ja niiden selvittämisintressi on suuri. Myös hallintovaliokunta on esitystä koskevassa lausunnossaan (HaVL 37/2022 vp, s. 2—3) pitänyt perusteltuna, että ylimääräistä tietoa voitaisiin käyttää rikosten selvittämisessä esityksessä ehdotetun mukaisesti. Hallituksen esitystä ja saamaansa selvitystä kokonaisuutena arvioiden lakivaliokunta katsoo olevan perusteet myös sille, että esityksessä ehdotetun mukaisesti tietyt lahjus- ja virkarikokset sisällytetään ylimääräisen tiedon käyttämisen mahdollistavaan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin listaan. 

Edellä selostetun valossa lakivaliokunta katsoo kokonaisuutena, että kaikkien hallituksen esityksessä mainittujen rikosten sisällyttäminen ylimääräisen tiedon käyttämisen mahdollistavaan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin listaan on hyväksyttävissä. Valiokunta pitää kuitenkin perustuslakivaliokunnan huomioiden valossa tärkeänä, että ylimääräisen tiedon käyttämistä koskevien muutosten vaikutuksia ja kohdentumista vakavuusasteeltaan erilaisiin rikoksiin seurataan ja tarvittaessa tarkastellaan sääntelyn muutostarpeita. Valiokunta ehdottaa edellä todetun johdosta lausuman hyväksymistä (Valiokunnan lausumaehdotus 2). 

Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa on esitetty myös ampuma-aserikoksen lisäämistä niiden rikosten listaan, joiden osalta ylimääräistä tietoa voidaan käyttää. Tätä on perusteltu muun muassa laittomien ampuma-aseiden määrän huomattavalla lisääntymisellä. 

Edellä mainitun lisäysehdotuksen johdosta lakivaliokunta toteaa, että olennaista uusia perusterikoksia harkittaessa on arvioida, ovatko lisättäviksi ehdotetut rikokset vakavuusasteeltaan muihin momentissa tarkoitettuihin rikoksiin rinnastuvia ja täyttävätkö ne perustuslain 10 §:n 4 momentissa asetetut vaatimukset yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavista rikoksista. Valiokunnan saaman selvityksen perusteella voidaan arvioida, että rikoslain 41 luvun 1 §:ssä rangaistavaksi säädetty ampuma-aserikos pitää sisällään varsin monenlaisia tekomuotoja. Kysymyksessä voi olla esimerkiksi ampuma-aselaissa säädetyn pakkausmerkinnän tekemistä koskevan velvollisuuden laiminlyöminen. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan ampuma-aserikos ei siksi vakavuudeltaan vaikuttaisi ainakaan kaikilta osin rinnastuvan muihin momentissa tarkoitettuihin rikoksiin. Epäselvää vastaavasti on, täyttäisikö ampuma-aserikos kaikilta osin perustuslain 10 §:n 4 momentissa asetetut vaatimukset yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavista rikoksista. Nyt eduskuntakäsittelyssä käytettävissä olevien selvitysten perusteella ei ole mahdollista kattavasti arvioida edellytysten täyttymistä. 

Edellä selostetun valossa lakivaliokunta katsoo, että ehdotettuun ylimääräisen tiedon käyttöä koskevaan sääntelyyn ei ole perusteltua tässä yhteydessä tehdä muita muutoksia kuin hallituksen esityksessä ehdotetut tarkistukset, jotka lakivaliokunta edellä selostetuin tavoin katsoo olevan hyväksyttävissä. Lakivaliokunta kuitenkin katsoo, että on syytä viivytyksettä selvittää ja arvioida ampuma-aserikoksen lisäämistä rikoksiin, joiden selvittämisessä ylimääräistä tietoa voidaan käyttää, sekä tuoda selvityksen perusteella tarvittavat lainmuutokset eduskunnan käsiteltäviksi mahdollisimman pian. Valiokunta ehdottaa asiaa koskevan lausuman hyväksymistä (Valiokunnan lausumaehdotus 3). 

Lapsen edunvalvonta esitutkinnassa

Hallituksen esityksessä ehdotetaan täsmennyksiä esitutkintalain säännöksiin, jotka koskevat edunvalvojan määräämistä lapselle (2. lakiehdotuksen 4 luvun 8 §).  

Mainitun 2. lakiehdotuksen 4 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on määrättävä alle 18-vuotiaalle asianosaiselle tai muulle kuulusteltavalle esitutkintaa varten edunvalvoja valvomaan huoltajan, edunvalvojan tai muun laillisen edustajan sijasta lapsen etua asiassa, jos on perusteltua syytä olettaa, että huoltaja tai muu edustaja ei voi puolueettomasti valvoa lapsen etua ja jos edunvalvojan määrääminen ei ole selvästi tarpeetonta. Tutkinnanjohtajan on tarvittaessa tehtävä tuomioistuimelle hakemus edunvalvojan määräämisestä. Hakemuksen voi tehdä myös syyttäjä, hyvinvointialue tai holhoustoimesta annetun lain (442/1999) 84 §:ssä tarkoitettu holhousviranomainen. Edellä todetun 1 momentin osalta oleellisin muutos on, että säännöksen soveltamisalaa laajennetaan myös muihin alle 18-vuotiaisiin kuin asianosaisiin. Valiokunta pitää ehdotettua 1 momentin tarkistamista perusteltuna. 

Edunvalvojan määräämistä koskevassa menettelyssä sovelletaan holhoustoimilain ja oikeudenkäymiskaaren säännöksiä. Holhoustoimilain 79 §:ssä säädetään edunvalvojaa koskevasta väliaikaisesta määräyksestä. Pykälän mukaan asiassa, joka koskee edunvalvojan määräämistä tai toimintakelpoisuuden rajoittamista, tuomioistuin voi antaa väliaikaisen määräyksen. Jos asiaa ei voida viivyttää, määräys voidaan antaa kuulematta sitä, jonka edun valvomisesta on kysymys, sekä muita 73 §:ssä mainittuja henkilöitä. 

Esityksen perusteluissa (HE, s. 79) tuodaan esiin, että rikosprosessin onnistumisen näkökulmasta keskeistä on muun muassa se, että lapselle hankitaan edunvalvoja ja/tai oikeudenkäyntiavustaja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Edunvalvojan määräystä haetaan tai se saadaan usein vasta sitten, kun lasta on jo kuultu esitutkinnassa. Perustelujen mukaan se, että lasta kuullaan esitutkinnassa ilman edunvalvojan ja/tai avustajan läsnäoloa, voi olla uhrin oikeuksien toteutumisen ja rikosprosessin sujuvuuden kannalta ongelmallista. Edunvalvojamääräysten saaminen tehokkaasti silloin, kun se on tarpeen, on yksi osa-alue, jolla lapsiin kohdistuvien rikosten prosessin kestoa voidaan lyhentää. 

Lapselle voidaan tarpeen mukaan hakea edunvalvojaa jo varhaisessa esitutkinnan vaiheessa. Esityksen perusteluissa todetuin tavoin (HE, s. 80) holhoustoimilain 79 §:n mukaisesti on mahdollista antaa väliaikainen edunvalvojamääräys ilman asianosaisten kuulemista hyvinkin nopeasti edunvalvojaa koskevan hakemuksen saavuttua tuomioistuimeen. Edunvalvojamääräysten saaminen kestää kuitenkin yhä joissain käräjäoikeuksissa pitkään. Perustelujen mukaan tiedossa ei ole, onko hakemuksissa ollut kyse väliaikaismääräyksistä vai muista tilanteista. Tapausten yksityiskohtia ja niiden käsittelyn kestoon vaikuttaneita tekijöitä olisi esityksen mukaan selvitettävä tarkemmin. Esityksen perustelujen mukaan ongelma ei vaikuta kuitenkaan olevan voimassa olevassa lainsäädännössä. Asiantilan selkiyttämiseksi ja tietoisuuden lisäämiseksi väliaikaismääräyksen mahdollisuudesta esityksessä ehdotetaan, että esitutkintalakiin (1. lakiehdotuksen 4 luvun 8 §:n 2 mom.) lisätään informatiivinen viittaus holhoustoimilain 79 §:ään.  

Hallituksen esityksen ja saadun selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää esityksessä ehdotetun informatiivisen, holhoustoimilain 79 §:ää koskevan viittauksen lisäämistä perusteltuna (1. lakiehdotuksen 4 luvun 8 §:n 2 mom).  

Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa on kiinnitetty väliaikaismääräyksen osalta huomiota erityisesti siihen, että esimerkiksi lapseen kohdistuneiden rikosten osalta tilanteissa, joissa lapsen vanhempi tai vanhemmat ovat rikoksesta epäiltynä, väliaikaismääräys on tarpeen voida antaa ilman, että vanhempia kuullaan asiassa. Muutoin on vaarana, että vanhemmat vaikuttavat lapseen ennen lapsen haastattelua. Myös hallintovaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa kiinnittänyt tähän liittyviin seikkoihin huomiota (ks. HaVL 37/2022 vp, s. 5). 

Esityksessä ei ehdoteta muutettavaksi edunvalvojan määräämistä koskevaa menettelyä tai holhoustoimilakia. Edellä selostetun mukaisesti väliaikainen edunvalvojan määräys on mahdollista antaa jo voimassa olevan lain perusteella nopeasti ja huoltajia kuulematta. Edellä todetun valossa lakivaliokunta katsookin, että tämän lakiehdotuksen yhteydessä ei ole perusteltua täsmentää väliaikaisen määräyksen antamisen edellytyksiä edellä mainittuihin asioihin liittyen. Nykyistä sääntelyä, jonka nojalla riippumattomat tuomioistuimet voivat tehdä ratkaisut tapauskohtaisesti kunkin asian olosuhteet ja hakemukselle esitetyt perustelut huomioon ottaen, voidaan tässä yhteydessä pitää riittävänä. Valiokunta kuitenkin korostaa, että lainsäädännön sallimat mahdollisuudet on syytä huomioida soveltamiskäytännössä edellä selostetuista syistä. Hallintovaliokunnan tavoin (HaVL 37/2022 vp, s. 5) lakivaliokunta pitää tärkeänä, että käytäntö väliaikaisen määräyksen antamisessa huoltajia kuulematta on valtakunnallisesti mahdollisimman yhtenäinen. Lakivaliokunta myös korostaa yleisesti tarvetta väliaikaisen edunvalvojan määräämiselle huoltajia kuulematta ilman aiheetonta viivästystä olosuhteiden niin vaatiessa.  

Syyttäjän vaitiolo-oikeus

Esityksessä ehdotetaan muutoksia syyttäjän vaitiolovelvollisuutta ja vaitiolo-oikeutta koskeviin säännöksiin (12. lakiehdotuksen 23 §). Syyttäjälaitoksesta annetun lain 23 §:ssä säädetään Syyttäjälaitoksen henkilöstöön kuuluvan vaitiolovelvollisuudesta ja vaitiolo-oikeudesta. Pykälän 1 momentin mukaan, mitä poliisilain (872/2011) 7 luvun 1 §:ssä säädetään poliisin henkilöstöön kuuluvan vaitiolovelvollisuudesta ja 5 §:ssä ilmaisuvelvollisuudesta, sovelletaan myös Syyttäjälaitoksen henkilöstöön kuuluvaan. Momenttia muutetaan esityksen mukaan siten, että Syyttäjälaitoksen henkilöstöön kuuluviin sovellettaisiin myös poliisilain 7 luvun 4 §:n mukaista ilmaisuvelvollisuutta oikeudenkäynnissä. 

Pykälän 2 momentin mukaan syyttäjällä on vaitiolo-oikeus poliisilain 7 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetuista tiedoista, jotka hän on saanut toimiessaan esitutkintalain 2 luvun 4 §:ssä tarkoitettuna tutkinnanjohtajana. Syyttäjän vaitiolo-oikeutta laajennetaan esityksessä siten, että jatkossa kaikilla syyttäjillä on vastaava vaitiolo-oikeus kuin tutkinnanjohtajana toimivilla syyttäjillä sekä syyttäjillä heidän vahvistaessaan eurooppalaisen tutkintamääräyksen. Siten momenttia muutetaan niin, että se soveltuu kaikkiin syyttäjiin. Jatkossa kaikilla syyttäjillä on näin ollen vaitiolo-oikeus poliisilain 7 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetuista tiedoista. Näitä ovat luottamuksellisia tietoja antaneen henkilöllisyys sekä salassa pidettävät tekniset ja taktiset menetelmät. 

Esityksessä on tältä osin siten kyse voimassa olevan oikeuden mukaisen vaitiolo-oikeuden laajentamisesta koskemaan kaikkia syyttäjiä. Esityksen perustelujen mukaan (HE, s. 142) yleisen vaitiolo-oikeuden puuttuminen estää erityisesti tietyissä vakavissa rikoksissa avoimen vuoropuhelun esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välillä. Vaitiolo-oikeuden laajentaminen kaikkiin syyttäjiin on siten tarpeellista esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välisen esitutkintayhteistyön tehostamiseksi. Muutoksella edistetään syyttäjän mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon tutkinnassa sekä seurata tutkinnan asianmukaisuutta ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten toteuttamista. 

Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 98/2022 vp, s. 5—6) viitannut ehdotukseen laajentaa poliisilain 7 luvun 3 §:n mukainen vaitiolo-oikeus koskemaan kaikkia syyttäjiä ja todennut ehdotetun sääntelyn olevan on merkityksellistä perustuslain 21 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kannalta. Perustuslakivaliokunnan mukaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluu myös se, että syytetty ja hänen puolustajansa saavat tiedon ja mahdollisuuden lausua kaikesta siitä aineistosta, jolla voi olla vaikutusta annettavaan tuomioon (PeVL 5/1999 vp, s. 6/I). Ehdotuksen myötä syyttäjällä voi olla oikeudenkäynnissä sellaista esitutkinnassa saatua tietoa, joka voidaan pitää salassa syytetyltä ja muilta asianosaisilta sekä tuomioistuimelta. 

Perustuslakivaliokunnan mukaan se on aikaisemmin todennut asiallisesti nyt ehdotetun kaltaisen säännöksen olevan ongelmallinen perustuslain 21 §:n kannalta ja pitänyt sen poistamista tavallisen lain säätämisjärjestyksen käyttämisen edellytyksenä. Perustuslakivaliokunnan mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kannalta on ongelmallista, jos syytetyn vastapuolena rikosprosessissa oleva syyttäjä on syyteharkinnan jälkeen suorastaan lain nojalla oikeutettu salaamaan esimerkiksi sen, miten jokin todiste on hankittu. Valiokunta kiinnitti tuolloin huomiota myös siihen, ettei ehdotukselle ollut esitetty mitään varsinaisia perusteluja (PeVL 67/2010 vp, s. 6/II). 

Perustuslakivaliokunnan mukaan nyt ehdotettua sääntelyä perustellaan ennen muuta esitutkintayhteistyön edistämisellä ja syyttäjän roolin vahvistamisella esitutkinnan asianmukaisuuden valvojana. Ehdotuksen perusteluissa on myös tehty varsin laajasti selkoa Europan ihmisoikeustuomioistuimen syytetyn tiedonsaantioikeutta koskevasta käytännöstä samoin kuin seikoista, jotka rajoittavat vaitiolo-oikeuden merkitystä. Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan nyt ehdotettu sääntely ei sinänsä muodostu ongelmalliseksi perustuslain 21 §:n kannalta. Perustuslakivaliokunnan mielestä lakivaliokunnan tulee kuitenkin harkita sääntelyn täsmentämistä niin, että vaitiolo-oikeutta käytettäisiin vain tilanteissa, joissa se ei tosiasiallisesti vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista. Lisäksi vaitiolo-oikeutta rajoittavan vaitiolon murtamista koskevan sääntelyn käytännön toteutumisen kannalta tulisi huolehtia siitä, että tuomioistuin samoin kuin syytetty ja hänen puolustajansa saavat tiedon vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Lakivaliokunnan on myös syytä tarkastella ehdotetun sääntelyn suhdetta niin sanottuun tiedonsaantidirektiiviin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/13/EU tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä). 

Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että esityksen jaksossa 12.8 (HE, s. 156) on käsitelty syyttäjän vaitiolo-oikeutta koskevan ehdotuksen suhdetta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin. Ehdotuksessa on lähdetty siitä, että syyttäjän vaitiolo-oikeuden aiheuttamat poikkeamat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksistä ovat vähäisiä ja ne ovat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössään luomien edellytysten mukaiset. Asianosaisjulkisuuden toteutumiseen lainsäädäntömuutoksilla ei ole vaikutusta. 

Sen sijaan kyse on vähäisestä poikkeuksesta syytetyn ja syyttäjän tasavertaisuutta koskevaan vaatimukseen. Lähtökohtana on edelleen, että oikeutta käydään avoimesti, tasapuolisesti ja saman oikeudenkäyntiaineiston perusteella, jolloin kaikki asiaan vaikuttavat seikat on saatettava asianosaisten tietoon. Näytön puute johtaa epävarmuustilanteessa asian ratkaisemiseen vastaajan eduksi. Jos esimerkiksi valeostajan tai peitehenkilönä toimineen henkilöllisyyttä ei voida ilmaista, tuomioistuimen harkittavaksi tulee, mikä merkitys ilmaisematta jättämisellä on näytön arvioinnin ja asian lopputuloksen kannalta. Syyttäjän tulee myös ottaa tämä syyteharkinnassaan näytön riittävyyttä arvioidessaan huomioon. Syyttäjillä on lisäksi yleinen velvollisuus ottaa myös asianosaisten oikeusturva huomioon hoitaessaan syyteasiaa (Syyttäjälaitoksesta annetun lain 9 §). 

Edellä todetun perusteella voidaan katsoa, että vaitiolo-oikeuden käyttämistä ohjataan jo ehdotetussa muodossa perustuslakivaliokunnan mainitsemiin tilanteisiin, joissa se ei tosiasiallisesti vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja puolustautumisoikeuksien toteutumista. Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että syyttäjiin sovelletaan jatkossa myös poliisilain 7 luvun 4 §:ää. Kyseisen pykälän nojalla tuomioistuin voi määrätä ilmaistavaksi vaitiolo-oikeuden piiriin kuuluvan tiedon, jos ilmoittamatta jättäminen voisi loukata asianosaisen oikeutta puolustautua asianmukaisesti tai muuten asianmukaisesti valvoa oikeuttaan oikeudenkäynnissä. Säännös on rajattu rikoksiin, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta, taikka sellaisen rikoksen yritykseen tai osallisuuteen siihen. Ilmaisuvelvollisuuden tarkoituksena on turvata oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutuminen. 

Lakivaliokunta katsoo, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset ja syytetyn oikeusturva tulevat riittävällä tavalla huomioon otetuiksi voimassa olevan ja ehdotetun sääntelyn muodostaman kokonaisuuden puitteissa. Huomioon on otettava myös, että jo voimassa olevassa rikosasioita koskevaa eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annetun lain 25 §:ssä on säädetty syyttäjän vaitiolo-oikeudesta.  

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan tuonut esiin, että vaitiolo-oikeutta rajoittavan vaitiolon murtamista koskevan sääntelyn käytännön toteutumisen kannalta tulisi huolehtia siitä, että tuomioistuin samoin kuin syytetty ja hänen puolustajansa saavat tiedon vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Tältä osin lakivaliokunta toteaa saamansa selvityksen perusteella, että syytetty ja tuomioistuin saanevat tiedon syyttäjän vaitiolo-oikeuden käyttämisestä käytännössä tavallisimmin silloin, kun oikeudenkäynnissä syyttäjälle esitetty kysymys koskee vaitiolo-oikeuden piiriin kuuluvaa tietoa ja syyttäjä vetoaa vaitiolo-oikeuteensa. Ehdotetulla sääntelyllä ei ole tarkoitus vaikuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin lähtökohtiin. Lähtökohtana on edelleen, että oikeutta käydään avoimesti, tasapuolisesti ja saman oikeudenkäyntiaineiston perusteella, jolloin kaikki asiaan vaikuttavat seikat on saatettava asianosaisten tietoon. Asianosaisen tiedonsaannista esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä säädetään esitutkintalaissa, pakkokeinolaissa ja oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetussa laissa. Ehdotetulla sääntelyllä ei muuteta mainitun sääntelyn mukaista asianosaisen tiedonsaantioikeutta.  

Perustuslakivaliokunta on edelleen lausunnossaan nostanut esiin tarpeen tarkastella ehdotetun sääntelyn suhdetta niin sanottuun tiedonsaantidirektiiviin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/13/EU tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä). 

Lakivaliokunta toteaa, että mainitun direktiivin 7 artiklan 2—5 kohdassa säädetään epäillyn ja syytetyn oikeudesta tutustua viranomaisten hallussa olevaan todistusaineistoon. Artiklan 2 kohdan mukaan epäillyn ja syytetyn tai hänen avustajansa on annettava tutustua ainakin kaikkeen toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevaan todistusaineistoon epäillyn tai syytetyn puolesta tai häntä vastaan, jotta turvataan menettelyn oikeudenmukaisuus ja asianosainen voi valmistella puolustustaan. Direktiiviä kansallisesti täytäntöönpantaessa artiklan johdosta esitutkintalain asianosaisjulkisuutta koskevaan 4 luvun 15 §:ään tehtiin eräitä muutoksia. Muutoksien lähtökohtana oli, että tiedonsaantioikeuden laajuus määräytyy oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamisen edellyttämällä tavalla (HE 71/2014 vp, s. 18). Asianosaisjulkisuutta oikeudenkäynnissä koskevan oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistumissa annetun lain 12 §:n katsottiin täyttävän artiklan edellytykset. 

Nyt käsiteltävässä ehdotuksessa ei esitetä muutoksia mainittuihin säännöksiin, jotka vastaavat direktiivin oikeutta tutustua asiaan liittyvään aineistoon koskevaa 7 artiklaa. Valiokunnan saaman selvityksen perusteella syyttäjän vaitiolo-oikeutta koskevalla ehdotuksella ei ole vaikutusta tiedonsaantioikeusdirektiivin 7 artiklan mukaisen tiedonsaantioikeuden toteutumiseen.  

Hallituksen esityksen ja saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää esityksessä ehdotettua syyttäjän vaitiolo-oikeuden laajentamista koskevaa sääntelyä hyväksyttävänä sekä perusteltuna. 

Muita huomiota

Pakkokeinolain 3 luvun 8 § koskee vangitsemisasiassa esitettävää selvitystä. Pykälää ei esityksessä ehdoteta muutettavaksi. Esityksen perusteluissa (HE, s. 89) selostetuin tavoin Suomen lainsäädännön katsotaan täyttävän ns. tiedonsaantidirektiivin (2012/13/EU) 7 artiklan 1 kohdan vaatimukset. Pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n käytännön soveltamiseen liittyen lakivaliokunta kuitenkin muistuttaa direktiivin 7 artiklan 1 kohdan sanamuodosta, jonka mukaan "Jos henkilö pidätetään ja hän menettää vapautensa jossain rikosoikeudellisten menettelyjen vaiheessa, jäsenvaltioiden on varmistettava, että pidätetyn henkilön tai hänen avustajansa käyttöön annetaan toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevat kyseiseen tapaukseen liittyvät asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi tehokkaasti kansallisen oikeuden mukaisesti." 

Hallituksen esityksen valiokuntakäsittelyssä ovat nousseet esiin myös lähdesuojaan liittyvät kysymykset. Valiokunta korostaa korkeimman oikeuden lähdesuojaa koskevan ratkaisukäytännön huomioimista viranomaistoiminnassa ja pakkokeinolakia sovellettaessa (esim. KKO 2019:67, KKO 2019:112 ja KKO 2021:19). 

Seuranta ja jatkoarviointi

Nyt käsiteltävää hallituksen esitystä koskevassa valiokuntakuulemisessa on esitetty näkemyksiä useista muun muassa pakkokeinolakia koskevista uudistamistarpeista, joita ei ole sisällytetty nyt käsiteltävään hallituksen esitykseen. Eräänä esimerkkinä pakkokeinoja koskevan muutoksenhakujärjestelmän kokonaistarkastelun tarve liittyen prosessuaalisen kantelun käyttöalan laajentumiseen ja sen vaikutuksiin. Yhteydenpidon rajoittamisen valvontaan sekä ylimääräisen tiedon käyttöön liittyviä jatkoarviointitarpeita valiokunta on käsitellyt edellä yleisperusteluissa ja ehdottanut niiden osalta hyväksyttäviksi lausumia. 

Myös hallintovaliokunnan esityksestä antamassa lausunnossa on nostettu esiin eräitä tarpeita (ks. HaVL 37/2022 vp, s. 6). Eräs esiin nousseista uudistamistarpeista liittyy esimerkiksi niin sanottuun jälkikäteen ilmoitettavaan etsintään, jota on selostettu myös nyt käsiteltävässä esityksessä (HE, s. 103—104). 

Viimeksi mainittuun liittyen hallintovaliokunta toteaa lausunnossaan (HaVL 37/2022 vp, s. 6), että pakkokeinolaissa ei ole säännöksiä tiedonhankinnan kohteen tietämättä tehtävästä etsinnästä. Hallintovaliokunnan mukaan poliisin käytännön toiminnassa tulee esiin esimerkiksi terroristisiin ryhmiin tai järjestäytyneisiin rikollisryhmiin liittyen tilanteita, joissa tiettyyn tilaan tai paikkaan kohdistuva etsintä olisi perusteltua tehdä kohdehenkilön tietämättä. Jälkikäteen ilmoitettavaa paikkaan kohdistuvaa etsintää koskevaa sääntelyä ei ehdoteta tässä yhteydessä toteutettavaksi. Hallintovaliokunta kiinnittää lausunnossaan huomiota siihen, että jälkikäteen ilmoitettavaa etsintää koskeva sääntely on merkityksellistä sekä rikosten estämisen että niiden selvittämisen näkökulmasta. Hallintovaliokunta pitää perusteltuna arvioida, onko mainitun kaltaiselle sääntelylle tarvetta erityisesti vakavan ja järjestäytyneen rikollisuuden torjunnan näkökulmasta. Yhtenä elementtinä prosessissa voitaisiin hallintovaliokunnan mukaan huomioida etsintävaltuutetun käyttäminen etsinnän edellytysten etukäteistarkastelussa samaan tapaan kuin erityisessä kotietsinnässä. 

Lakivaliokunta toteaa olevan selvää, että pakkokeinolakiin tai muuhun lainsäädäntöön ehdotettavat oleelliset muutokset edellyttävät huolellista lainvalmistelua ja arviointia eikä sellaista ole mahdollista toteuttaa eduskuntakäsittelyn yhteydessä. Lakivaliokunta korostaakin, että pakkokeinolain ja muun siihen liittyvän lainsäädännön toimivuutta on syytä edelleen seurata ja arvioida myös muita mahdollisia pakkokeinolain muutostarpeita. Valiokunta kuitenkin korostaa tässä yhteydessä erityisesti edellä selostettuun hallintovaliokunnan lausuntoon (HaVL 37/2022 vp, s. 6) viitaten, että jatkossa on perusteltua selvittää ja arvioida, onko jälkikäteen ilmoitettavan paikkaan kohdistuvan etsinnän kaltaiselle sääntelylle tarvetta erityisesti vakavan ja järjestäytyneen rikollisuuden torjunnan näkökulmasta ja tuoda asiaa koskevan selvityksen perusteella tarvittavat lainmuutokset eduskunnan käsiteltäviksi mahdollisimman pian. Valiokunta ehdottaa asiaa koskevan lausuman hyväksymistä (Valiokunnan lausumaehdotus 4). 

Esityksen sisältämien ehdotusten resurssivaikutuksia selostetaan esityksen jaksossa 4.2.1 (HE, s. 85—87). Esityksessä todetuin tavoin useiden esityksen sisältämien ehdotusten arvioidaan säästävän toimivaltaisen viranomaisten resursseja. Toisaalta eräät ehdotukset aiheuttavat myös lisäresurssitarpeita. Lakivaliokunta korostaa, että resurssien riittävyyttä on seurattava paitsi yleisesti myös siltä osin, että tietyn viranomaistahon ja tuomioistuinten resurssitarpeista huolehditaan. Myös hallintovaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (HaVL 37/2022 vp, s. 6) katsonut, että ehdotettujen muutosten vaikutuksia viranomaisten resursseihin on syytä seurata. 

Lakialoite LA 91/2020 vp

Lakialoitteessa LA 91/2020 vp ehdotetaan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin muuttamista siten, että ylimääräistä tietoa saisi käyttää rikoksen selvittämisessä myös, jos tieto koskee huumausainerikosta. 

Lakivaliokunta toteaa, että lakialoitteessa ehdotettu muutos tulee asiallisesti toteutetuksi käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä ehdotetulla muutoksella (1. lakiehdotus, 10 luku 56 § 2 mom. 10 kohta). Edellä todetun perusteella lakivaliokunta ehdottaa, että lakialoite hylätään. 

Lakialoite LA 57/2021 vp

Lakialoitteessa LA 57/2021 vp ehdotetaan pakkokeinolain 10 luvun 3 §:ää muutettavaksi siten, että esitutkintaviranomaiselle voitaisiin antaa lupa kohdistaa telekuuntelua rikoksesta epäillyn hallussa olevaan tai hänen oletettavasti muuten käyttämäänsä teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen myös törkeän ampuma-aserikoksen esitutkinnassa. 

Lakivaliokunta toteaa, että lakialoitteessa ehdotettu muutos tulee asiallisesti toteutetuksi käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä ehdotetulla muutoksella (1. lakiehdotus, 10 luku 3 § 2 mom. 16 kohta). Edellä todetun perusteella lakivaliokunta ehdottaa, että lakialoite hylätään.