Perustelut

Lakiehdotuksen säännöksistä valtiosääntöoikeudelliselta kannalta huomionarvoisia ovat 10, 49 ja 52 §. Ne ovat merkittäviä perustuslain 15 §:ssä turvatun omaisuudensuojan kannalta ja myös perustuslain 20 §:n 1 momentin näkökulmasta, koska sen mukaan vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Lisäksi 58 §:n rangaistussäännös on merkityksellinen perustuslain 8 §:ssä säädetyn rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen valossa. Tässä asiayhteydessä on erityistä syytä tähdentää perustuslain 21 §:n 2 momentissa tarkoitettujen hyvän hallinnon takeiden noudattamisen tärkeyttä käytännön viranomaistoiminnassa.

Näistä ehdotuksista 52 § vastaa sanatarkasti sitä, mitä valiokunta lausui edellisellä vaalikaudella (PeVL 68/2002 vp, s. 2), ja on näin ollen valtiosääntöoikeudellisesti ongelmaton. Toimivallan siirtämisen tarkoituksenmukaisuutta on kuitenkin Natura 2000 -verkoston poikkeuksellisen suuren merkityksen vuoksi vielä aihetta harkita.

Lakiehdotuksen 10 ja 49 § liittyvät toisiinsa siten, että ne molemmat koskevat lähinnä liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittämis- ja heikentämiskieltoa. Luonnonsuojelulaissa tai luontodirektiivissä ei määritellä, mitä lisääntymis- ja levähdyspaikalla tarkoitetaan. Valtiosääntöoikeudellisin perustein on puollettavissa sellainen suppea tulkinta, jonka mukaan ilmaisu tarkoittaa lähinnä liito-oravan pesäpuuta ja tämän välitöntä lähiympäristöä liito-oravan liikkumisreitteineen.

Lakiehdotuksen 49 §:n tarkoituksena on saattaa laki vastaamaan EY:n komission valvontamenettelyssä ilmaisemaa käsitystä, jolloin hävittämis- ja heikentämiskielto ainakin sanonnallisesti tiukkenee nykyisestä. Tavallaan tämän vastapainoksi esityksessä ehdotetaan lain 10 §:n muuttamista siten, että luonnonsuojelualueen perustamisedellytykset ovat käsillä myös silloin, jos alueella on luontodirektiivin asianomaisessa liitteessä tarkoitettujen eläinlajien, kuten liito-oravan, yksilöiden lisääntymis- ja levähdyspaikkoja. Kiellon tiukkenemiseen liittyy myös 58 §:n erityinen rangaistussäännös, jossa rangaistavuuden kynnystä nostetaan sitomalla kiellon rikkomisen rangaistavuus törkeään huolimattomuuteen.

Lakiehdotuksen 10 ja 49 §:stä muotoutuvasta kokonaisuudesta ei sinänsä ole huomauttamista omaisuuden perustuslainsuojan näkökulmasta. Sääntely tuo kuitenkin selvästi näkyville luonnonsuojelulain korvaussääntelyn aukollisuuden. Lain 53 §:n säännökset valtion korvausvelvollisuudesta eivät näet kata tapauksia, joissa 10 §:n mukaiset edellytykset luonnonsuojelualueen perustamiselle eivät täyty mutta joissa 49 §:n mukaisesta kiellosta kuitenkin aiheutuu kiinteistön omistajalle tai erityisen oikeuden haltijalle merkityksellistä haittaa. Kysymys voi olla esimerkiksi rakennusluvan hylkäämisestä liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikan löydyttyä rakennuspaikalta.

Tällaisien tilanteiden jääminen valtion korvausvelvollisuuden ulkopuolelle on etenkin EY:n lajisuojelua tarkoittavien direktiivien merkityksestä luonnonsuojelulain säätämisen jälkeen saatujen kokemusten valossa valiokunnan käsityksen mukaan seikka, jonka vuoksi perusoikeuksien rajoittamisen sallittavuudelle asetettavat yleiset edellytykset eivät tässä tapauksessa täyty. Siksi valiokunta katsoo, että lain korvaussäännösten ulottaminen 49 §:ssä säädetystä kiellosta aiheutuvaan merkitykselliseen haittaan on edellytys lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Lisäksi valiokunta uudistaa jo luonnonsuojelulain säätämisen yhteydessä ilmaistun kantansa, jonka mukaan on asianmukaista selvittää korvaussäännöstön yleispiirteistäminen ja yksinkertaistaminen sellaiseksi, että valtion korvausvelvollisuus liitetään kaikkiin luonnonsuojelulakiin perustuviin menetyksiin, joista omistajalle on aiheutunut merkityksellistä haittaa (PeVL 21/1996 vp, s. 3).