Perustelut

Aluksi

Selonteon johdannon mukaan siinä "määritellään Suomen EU-politiikan peruslinja ja esitellään keskeisimmät kehittämiskohteet unionin toiminnassa". Valtiovarainvaliokunta on tarkastellut selontekoa oman toimialansa osalta nimenomaan tästä näkökulmasta. Selonteossa viitataan useasti talous-, velka-, rahoitus- ja pankkikriiseihin. Esitysteknisistä syistä johtuen tässä lausunnossa käytetään jäljempänä yleistermiä talouskriisi.

Viime vuosina valiokunnan toimialalla on talouskriisin ratkaisemiseksi ja koko euroalueen vakauden turvaamiseksi jouduttu välillä turvautumaan unionin rakenteiden ja päätöksentekomenettelyjen ulkopuolella tapahtuvaan hallitustenväliseen toimintaan. Esimerkkejä tästä ovat EVM ja finanssipoliittinen sopimus. Kriisin johdosta on myös toteutettu toimenpiteitä, joiden voidaan väittää loukanneen esimerkiksi SEUT 125 artiklan mukaista no bail out -sääntöä ja ylittäneen Euroopan keskuspankille unionin perus-sopimuksissa annetun sinänsä varsin laajan toimivallan. Samanaikaisesti myös Eurooppa-neuvoston rooli on korostunut huomattavasti suhteessa unionin muihin toimielimiin ja eriytyvä integraatio, eli yhteistyön tiivistäminen vain tiettyjen jäsenvaltioiden kesken, on lisääntynyt.

EU-politiikan peruslinjat

Valiokunta katsoo, että jatkossa jäsenvaltioiden tulee pyrkiä toimimaan yksinomaan unionin puitteissa ja yhteisömenetelmän mukaisesti. Aloitevallan tulee edelleen kuulua ainoastaan komissiolle ja lainsäädäntö- sekä budjettivallan neuvostolle ja parlamentille. Lisäksi tarvittava täytäntöönpanovalta on perussopimusten mukaisesti siirrettävä aina ensisijaisesti komissiolle tai tietyissä asianmukaisesti perustelluissa tapauksissa neuvostolle. Poliittisen harkintavallan käyttöä edellyttävää päätöksentekoa ei pidä delegoida unionin perustamille virastoille, ja kaikilla taloudellisesti merkittävillä päätöksillä tulee olla jäsenvaltioiden parlamenttien poliittinen tuki.

Yhteisömenetelmän keskeinen elementti on myös unionin yleistä etua ajavan komission toimesta tapahtuva tehokas valvonta, jonka avulla varmistetaan unionin oikeuden asianmukainen soveltaminen. Tämä on olennaista valiokunnan toimialalla. Talouspolitiikan uskottavuus, joka on esimerkiksi kohtuuhintaisen markkinarahoituksen saatavuuden perusedellytys, vaatii sääntöjen olemassaolon lisäksi niiden noudattamista. Suomen tulee näin ollen omalta osaltaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, että vuonna 2014 nimitettävästä uudesta komissiosta tulisi vahva ja unionin muista instituutiosta sekä jäsenvaltioista riippumaton toimija, joka ei epäröi puuttua yhteisten sääntöjen noudattamatta jättämiseen.

Valiokunta toteaa, että sen toimialalla unionin toimintaa tulisi jatkossa kehittää nykyisten perussopimusten puitteissa. Unionin ja jäsenvaltioiden välistä toimivaltajakoa sekä unionin instituutioiden välistä tasapainoa ei ole tarpeen muuttaa. Unionille perussopimuksissa annettua toimivaltaa ei siis ole tarpeen lähitulevaisuudessa lisätä eikä myöskään palauttaa takaisin jäsenvaltioille. Sen sijaan nyt olisi syytä käydä perusteellista keskustelua siitä, mihin ja miten unionille kuuluvaa toimivaltaa käytetään.

Valiokunta ei siis pidä lähitulevaisuudessa uusia perussopimusmuutoksia tarpeellisina toimialallaan. Poikkeuksen tästä muodostavat veronkierto ja korruptio, joita koskevan sääntelyn suhteen valiokunta olisi jäljempänä selostetun mukaisesti valmis harkitsemaan määräenemmistöpäätöksenteon laajentamista. Yhdistynyt kuningaskunta on kuitenkin jo käynnistänyt sopimusmuutoksia koskevan keskustelun omalla vireillä olevalla toimivaltaselvityksellään (Balance of Competencies Review). Tähän keskusteluun Suomen on valmistauduttava hyvin ja osallistuttava siihen aktiivisesti ja etupainotteisesti.

Kilpailukyvyn ja sääntelyn parantaminen

Kilpailukyvyn, kasvun ja työllisyyden on parannuttava pikaisesti koko unionin alueella. Ohjelmat ja strategiat, joiden avulla unionista piti tehdä maailman kilpailukykyisin alue, eivät ole toteutuneet eivätkä toimineet käytännössä. Kasvavat taloudet parantavat kilpailukykyään, mutta unionin alue taantuu ja suhteellinen ansiotaso heikkenee. Kilpailukyvyn parantamisessa ensisijaisen tärkeää on panostaa voimakkaasti tutkimus- kehitys- ja innovaatiosektoriin sekä kehittää etenkin pk-yritysten toimintaedellytyksiä. Myös kaupan ja investointien vapauttamista tulee edistää kattavien vapaakauppasopimusten avulla. Samoin sisämarkkinoiden toimivuutta on edelleen kehitettävä eteenpäin. Tässä mielessä tärkeitä selonteossa esiin nostettuja hankkeita ovat mm. palveludirektiivin täysimääräinen soveltaminen, eurooppalaisten standardien kehittäminen ja digitaalisten sisämarkkinoiden luominen.

Unionitason sääntely on edelleen tarpeen myös sisämarkkinoiden, kilpailun ja kaupan alalla. Sen avulla voidaan luoda tasapuoliset toimintaedellytykset, jotka tarjoavat mahdollisuuksia yrityksille, työntekijöille ja kuluttajille. Valiokunta on kuitenkin huolissaan unionin jatkuvasti lisääntyneen sääntelyn etenkin yrityksille aiheuttamista kustannuksista ja hallinnollisesta taakasta. Tältä osin valiokunta pitää valtioneuvoston kirjeissä (E 113/2013 vp ja E 143/2013 vp) selostettua komission REFIT (Regulatory Fitness and Performance Programme) -ohjelmaa erittäin tervetulleena hankkeena, johon Suomen on syytä aktiivisesti osallistua. Samalla valiokunta korostaa sitä, että tämänkaltaista sääntelyn parantamiseen ja keventämiseen tähtäävää tehostamishanketta, jossa myös olemassa oleva unionilainsäädäntö käydään sektoreittain läpi, ei tule käyttää välineenä esimerkiksi työtekijöiden, kuluttajien tai ympäristönsuojelun nykytason heikentämiseen.

Toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden kunnioittamisen tulee olla lähtökohtana unionin kaikessa toiminnassa. Sääntelyä, jonka tavoitteet voidaan yhtä hyvin saavuttaa kansallisella tasolla, ei pidä hyväksyä. Komission tulisi myös aiempaa paremmin perustella säädösehdotuksensa tästä näkökulmasta. Lisäksi sääntelyn toimivuutta, tuloksellisuutta ja vaikutuksia on jatkossa arvioitava aiempaa perusteellisemmin lainsäädäntöhankkeiden kaikissa käsittelyvaiheissa. Vastuu tästä kuuluu myös neuvostolle ja parlamentille. Tavoitteeksi on otettava se, että kaikki unionin säädökset ovat jatkossa selkeitä, toimivia ja täytäntöönpanokelpoisia.

Täytäntöönpanosta aiheutuvat kustannukset tulee selvittää tarkemmin sekä unionin että jäsenvaltioiden tasolla. Erityisen perusteellisesti on arvioitava ja harkittava kaikkia niitä uusia säädöshankkeita, jotka lisäävät merkittävästi eurooppalaisten yritysten kustannuksia, vaikka kustannusten nousu tapahtuisikin vain muutamissa jäsenvaltioissa. Jatkossa olisi myös syytä pohtia, voisiko unioni tietyissä tapauksissa ottaa heti sääntelyn antamisen yhteydessä osan näistä kustannuksista kannettavakseen.

Eurooppa-neuvoston rooli

Valiokunnalla ei ole huomautettavaa neuvostoa, Euroopan komissiota, parlamenttia ja keskuspankkia koskeviin selonteon peruslinjauksiin. Esitettyä näkemystä siitä, että Euroopan parlamentin tulisi kokoontua täysistuntoihin vain yhdessä toimipaikassa eli käytännössä Brysselissä, voidaan pitää perusteltuna jo yksin unionin varojen järkevän käytön näkökulmasta katsottuna.

Eurooppa-neuvoston osalta valiokunta pitää välttämättömänä korostaa, että SEU 15 artiklan mukaan Eurooppa-neuvoston pitäisi olla virikkeiden antaja sekä yleisten poliittisten painopisteiden ja suuntaviivojen määrittelijä. Valiokunta yhtyy näin ollen selonteon näkemykseen, että Eurooppa-neuvoston tulee keskittyä strategisiin poliittisiin linjauksiin ja politiikka-alojen eteenpäin viemiseen eikä ryhtyä parlamentille ja neuvostolle kuuluvien lainsäädäntötehtävien hoitamiseen.

Valiokunta on kuitenkin huolestunut siitä, että yhä useammin Eurooppa-neuvosto sitoutuu poliittisesti siihen, että ministerineuvosto saa tietyn lainsäädäntöhankkeen käsittelyn omalta osaltaan päätökseen Eurooppa-neuvoston asettamassa määräajassa.

Esimerkkinä tästä voidaan mainita valiokunnan hiljattain käsittelemä asetusehdotus yhteisestä kriisinratkaisumekanismista (VaVL 7/2013 vp — U 58/2013 vp). Komission asiaa koskevaa säädösehdotusta ei vielä ollut edes annettu, kun Eurooppa-neuvosto jo päätelmissään 27. ja 28. kesäkuuta 2013 ilmoitti, että neuvoston tulisi päästä siitä yhteisymmärrykseen vuoden loppuun mennessä. Poliittinen sitoutuminen tähän aikatauluun toistettiin Eurooppa-neuvoston päätelmissä 24. ja 25. lokakuuta tilanteessa, jossa mm. neuvoston oikeudellinen yksikkö oli lausunnossaan katsonut ehdotuksen sisältävän vielä useita oikeudellisia ongelmia.

Menettely, jossa valtionpäämiehet säädösehdotuksen käsittelyn varhaisessa vaiheessa poliittisesti sitoutuvat sen hyväksymiseen neuvostossa antamassaan kireässä aikataulussa ja käytännössä usein ensimmäisessä käsittelyssä, voi helposti johtaa tilanteisiin, joissa unionin lainsäädännön laatu kärsii ja neuvoston mahdollisuudet neuvotella tasavertaisesti Euroopan parlamentin ja komission kanssa heikentyvät. Samalla kansallisten parlamenttien vaikutusmahdollisuudet itse lainsäädännön sisältöön voivat jäädä marginaalisiksi. Pahimmassa tapauksessa ne asetetaan tapahtuneiden tosiasioiden eteen ainoana mahdollisuutenaan joko hyväksyä tai hylätä kyseinen säädös sellaisenaan.

Valiokunta on näin ollen täysin samaa mieltä selonteossa todetusta tarpeesta parantaa ja selkeyttää sekä Eurooppa-neuvoston että euroalueen huippukokousten valmistelua.

Kestävä talous- ja rahaliitto

Euron on sanottu sisältävän lukuisia valuvikoja. Valiokunta pitää erittäin tärkeänä euron vakautta sekä sitä, että talouskriisin hellitettyä talous- ja rahaliiton kehittämistä analysoidaan huolellisesti ja rauhallisesti tilanteessa, jossa ratkaisuja ei jouduta tekemään välittömänä vastauksena päälle kaatuviin ongelmiin.

Tällä hetkellä talous- ja rahaliiton kehittämisessä keskeisellä sijalla ovat pankkiunionin luominen ja talouspolitiikan koordinaation tehostaminen. Valiokunta suhtautuu pankkiunionin valmisteluun lähtökohtaisesti myönteisesti. Kattavan pankkivalvonnan kehittäminen sekä julkisen talouden ja vaikeuksissa olevien pankkien välisen yhteyden katkaiseminen kuuluvat tällä hetkellä unionin tärkeimpien hankkeiden joukkoon. Valiokunta on viimeksi ottanut asiaan kantaa edellä mainitussa lausunnossaan VaVL 7/2013 vp, jossa korostettiin etenkin laajan sijoittajavastuun sekä Suomen budjettisuvereniteetin turvaamisen merkitystä.

Talouspolitiikan koordinaatiota on jo kriisin aikana tehostettu monin tavoin, ja sen kenttää on laajennettu julkisesta taloudesta koko kansantalouden suuntaan. Uudelle sääntelylle ei tällä hetkellä näyttäisi olevan välitöntä tarvetta. Jatkossa tulee ensisijaisesti keskittyä unionin perussopimusten määräysten noudattamiseen sekä viime vuosina hyväksytyn kattavan sääntelyn, kuten vahvistetun talouspolitiikan ohjauspaketin (six pack), budjettikurin tiukentamista koskevan lainsäädäntöpaketin (two pack) ja talousunionia vahvistavan finanssipoliittisen sopimuksen (fiscal compact) asianmukaiseen täytäntöönpanoon ja tehokkaaseen soveltamiseen.

Selonteko suhtautuu torjuvasti fiskaaliseen federalismiin. Valiokunta pitää esitettyjä näkemyksiä perusteltuina. Jokaisen jäsenvaltion tulee vastata vain omista sitoumuksistaan, eikä jäsenvaltioiden yhteisvastuuta julkisen velan tai mahdollisen pankkituen osalta pitäisi enää laajentaa nykyisestä. Yhteisiin velkakirjoihin, velanpurkurahastoihin tai muihin vastaaviin järjestelyihin on siis syytä suhtautua yksiselitteisen kielteisesti. Yhteisvastuun laajentaminen ja pysyvät tulonsiirrot jäsenvaltioiden välillä eivät edistä kestävää talouskasvua, vaan johtavat kestämättömiin kehityskulkuihin ja moraalikatoon, jotka voivat vakavasti heikentää koko unionin toimintaedellytyksiä.

Talouskriisi on lisännyt työttömyyttä, köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytymistä useissa jäsenvaltioissa. Lähes neljännes Euroopan nuoresta työvoimasta on työttömänä. Valiokunta pitää näin ollen talous- ja rahaliiton sosiaalisen ulottuvuuden kehittämistä erittäin tärkeänä hankkeena. Talouskriisistä ja euroalueen budjettikurista unionin kansalaisille aiheutunutta sosiaalista hätää on torjuttava ja unionin rahoitusinstrumentteja, kuten koheesio- ja rakennerahastoja, on käytettävä entistä tehokkaammin taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden kaventamiseksi.

Työllisyys- ja sosiaalipolitiikka kuuluvat kuitenkin edelleen suurelta osin jäsenvaltioiden toimivaltaan. Valiokunta korostaa sitä, että unionin roolin tulee näillä sektoreilla tulevaisuudessakin rajoittua jäsenvaltioiden toiminnan tukemiseen, yhteensovittamiseen ja täydentämiseen. Talouspoliittisen koordinaation on myös kunnioitettava työmarkkinajärjestöjen sopimusautonomiaa ja työehtosopimusten sitovuutta. Sillä ei saa olla sitovia vaikutuksia esimerkiksi työehtoihin, palkanmuodostukseen, sosiaaliturvaan tai eläkeratkaisuihin.

Vallitsevaa toimivaltajakoa ei siis ole syytä muuttaa. Näin ollen sosiaalista ulottuvuutta tulee kehittää eteenpäin lähinnä päätöksentekoa tukevaa informaatiota tuottavien indikaattoreiden ja tulostaulujen sekä suositusten avulla. Myös hyvien käytäntöjen tunnistaminen voi olla hyvä menetelmä poliittisen koordinaation kehittämiseksi sosiaali- ja työllisyyspolitiikan aloilla. Samalla on kuitenkin huolehdittava siitä, että edellä kuvatun kaltaisten ei-sitovien instrumenttien käyttäminen ei johda unionin ja jäsenvaltioiden välisten toimivaltarajojen hämärtymiseen tai venymiseen.

Unioni ei ole fiskaalisesti merkittävä toimija. Sen budjetti on vain noin 1 % jäsenvaltioiden yhteenlasketusta BKT:sta. Valiokunnan mielestä unionia ei pidäkään kehittää sellaisen fiskaaliunionin suuntaan, jossa taloutta ohjattaisiin suuren unionibudjetin avulla. Sen sijaan on syytä toimia niin, että jäsenvaltiot harjoittavat suhdannepolitiikkaa budjettipolitiikkojansa koordinoimalla.

Unionin rahoituskehykset

Valiokunta on tyytyväinen vuosille 2014—2020 sovittuihin rahoituskehyksiin, joiden kokonaistaso jäi ensimmäistä kertaa edellistä rahoituskehystä alhaisemmaksi. Valiokunta yhtyy tältä osin selonteon linjauksiin ja korostaa sitä, että seuraavissa rahoituskehysneuvotteluissa etenkin kilpailukyvyn parantamiseen, tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan sekä sosiaalisen syrjäytymisen torjuntaan suunnattujen varojen määrää tulee pyrkiä entisestään kasvattamaan menoluokkien välisiä painopisteitä muuttamalla.

Tulevaisuudessa tavoitteeksi tulee ottaa se, että unionin kaikki menot rahoitettaisiin rahoituskehyksen ja talousarvion sisältä. Menojen siirtäminen kehyksen ulkopuolisiin rahoitusvälineisiin tulisi olla poikkeuksellinen ja hyvin perusteltu ratkaisu. Lisäksi kaikkien nykyisten ja tulevaisuudessa mahdollisesti perustettavien rahastojen osalta pitäisi erikseen perusteellisesti arvioida, tuottavatko ne aidosti eurooppalaista lisäarvoa vai voitaisiinko tiettyjen hankkeiden rahoitus hoitaa paremmin kansallisin voimin kierrättämättä rahoja unionin instituutioiden kautta.

Samoin unionin omien varojen järjestelmää on edelleen kehitettävä selkeämpään, läpinäkyvämpään ja oikeudenmukaisempaan suuntaan. Olennaista on, että jokaisen jäsenvaltion maksuasema vastaisi sen varallisuustasoa eikä erillisiä maksuhelpotuksia, palautuksia tai poikkeusratkaisuja enää hyväksyttäisi.

Unionin budjetin koon ja painotusten on luonnollisesti vastattava integraation tarpeita. Unionille ei myöskään voida jatkuvasti antaa uusia tehtäviä ja perustaa uusia elimiä sekä samanaikaisesti leikata käytettävissä olevaa rahoituksen tasoa.

Korruptio ja veronkierto

Valiokunta yhtyy selonteossa esitettyihin näkemyksiin korruptiosta ja veronkierrosta. Valiokunta kannattaa kaikkia lisätoimenpiteitä, jotka tähtäävät harmaan talouden torjumiseen ja veroparatiisien purkamiseen. Valitettavan usein veroasioita koskeva päätöksenteko kuitenkin estyy tai vesittyy neuvostossa edellytyksenä olevan yksimielisyysvaatimuksen vuoksi. Veronkierron torjuntaa koskevien päätösten osalta siirtyminen määräenemmistöpäätöksentekoon olisi valiokunnan mielestä suotavaa. Tätä voitaisiin mahdollisesti pohtia samassa yhteydessä kun (viimeistään vuonna 2018) tarkastellaan finanssipoliittisen sopimuksen sisällyttämistä perussopimuksiin. Varsinainen verolainsäädännön harmonisointi on kuitenkin keskeisenä jäsenvaltioiden budjettisuvereniteettiin vaikuttavana tekijänä edelleen syytä säilyttää yksimielisessä päätöksenteossa.

Eritahtinen integraatio

Eritahtinen integraatio on talous- ja rahaliiton osalta väistämätön tosiasia. Unionissa tulee hyvin todennäköisesti aina olemaan sekä jäsenvaltioita, jotka eivät täytä euron käyttöön ottamiseksi tarvittavia edellytyksiä, että jäsenvaltioita, joilta puuttuu siihen tarvittava poliittinen tahto. Suomen tulisi kuitenkin omalla toiminnallaan pyrkiä systemaattisesti edistämään sitä, että ero euroa rahayksikkönään käyttävien jäsenvaltioiden ja muiden jäsenvaltioiden välillä pysyisi mahdollisimman pienenä. Samoin Suomen tulisi pyrkiä vaikuttamaan siihen, että unioni ei jakautuisi entistä selvemmin esimerkiksi pohjoisiin ja eteläisiin jäsenvaltioihin. Ainoastaan näin toimimalla voidaan aidosti edistää unionin SEU 3 artiklan 3 kohdassa lueteltuja yhteisen, vahvan ja kilpailukykyisen eurooppalaisen talousalueen luomiseen tähtääviä tavoitteita.

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista edetä hitaimpien jäsenvaltioiden tahdissa. Eriytyvää integraatiota tulee valiokunnan toimialalla toteuttaa aina ensisijaisesti unionin puitteissa ja perussopimusten määräysten mukaisesti. Tällöin sovellettaviksi voivat tulla esimerkiksi euromaita koskeva SEUT 136 artikla tai SEU 20 artiklan mukainen tiiviimpi yhteistyö. Olennaista on kunnioittaa unionin toimielinten välistä tasapainoa ja pitää yhteistyö avoimena niin, että mahdollisimman moni jäsenvaltio voisi myöhemmin liittyä siihen.

Kansallisten parlamenttien asema ja EU-vaikuttamisen vahvistaminen

Selonteossa linjataan, että kansallisten parlamenttien keskinäistä ja Euroopan parlamentin kanssa tehtävää yhteistyötä tulisi tiivistää. Samoin siinä korostetaan sitä, että kansalliset parlamentit voivat "toissijaisuusperiaatteen valvojina esittää kantansa suoraan komissiolle sen lainsäädäntöehdotuksista".

Jäsenvaltioiden kansallisten parlamenttien vaikutusmahdollisuuksien vahvistaminen on erittäin tärkeää etenkin talouskriisin hoitoon liittyvien päätösten hyväksyttävyyden ja ymmärrettävyyden lisäämiseksi. Eduskunta pääsee jo nyt osallistumaan täysimääräisesti ja oikea-aikaisesti EU-asioita koskevaan päätöksentekoon. Yhteistyö valtioneuvoston kanssa on toiminut valiokunnan toimialalla hyvin. Useimmissa muissa jäsenvaltioissa näin ei kuitenkaan tapahdu.

Toissijaisuusperiaatteen noudattamatta jättämistä koskevia perusteltuja lausuntoja ei valiokunnan näkemyksen mukaan ole tarkoitettu säädösehdotuksen kaikkia yksityiskohtia koskevien kantojen esittämiseen eikä poliittisen dialogin käymiseen parlamenttien ja komission välillä. Joidenkin komission pääosastojen on kuitenkin viimeaikaisissa keskusteluissa väitetty tulkinneen tilannetta niin, että perustellun lausunnon lähettämättä jättäneet parlamentit kannattaisivat sen tekemää säädösehdotusta. Valiokunta ei voi hyväksyä tällaisten johtopäätösten tekemistä. Mikäli tämänsuuntainen huolestuttava kehitys jatkuu, on asiasta syytä käydä perusteellista keskustelua sekä kansallisesti että unionin tasolla.

Myös kansallisten parlamenttien yhteisiä päätöslauselmia, kirjelmiä ja muita toimielimille suunnattuja kannanottoja tulisi käyttää äärimmäisen harvoin ainakin jo vireillä olevien lainsäädäntöhankkeiden yhteydessä. Näin ollen kansallisten parlamenttien asemaa tulisi ensisijaisesti parantaa niin, että parlamenttien näkemykset esitettäisiin Suomen mallin mukaisesti kunkin hallituksen toimesta osana neuvoston päätöksentekoa. Kansallisten parlamenttien aseman vahvistaminen kaikissa jäsenvaltioissa lisäisi ymmärrystä myös eduskunnalla päätöksenteossa olevaa vahvaa asemaa kohtaan muualla Euroopassa.

Valiokunnalla ei ole juurikaan lisättävää selonteon EU-politiikan tekemistä koskevaan osaan III. On selvää, että EU-vaikuttamisen on oltava aiempaa etupainotteisempaa ja suunnitelmallisempaa. 28 jäsenvaltion unionissa on usein tehokkaampaa vaikuttaa komission ehdotuksiin jo niiden suunnittelu- ja valmisteluvaiheessa kuin niiden antamisen jälkeen neuvoston työryhmissä.

Eurooppa-neuvoston roolia on jo käsitelty edellä. Lisäksi EU-vaikuttamisessa on kiinnitettävä aiempaa suurempaa huomiota Euroopan parlamenttiin, jonka valta on jatkuvasti kasvanut. Viimeistään Lissabonin sopimuksen myötä siitä on tullut lähes kaikilla unionin politiikka-aloilla täysin tasavertainen lainsäätäjä neuvoston rinnalle. Komission osalta vaikuttamista voitaisiin puolestaan vielä tehostaa etenkin pääsihteeristön virkamiesten suuntaan.